Kirkkotiellä: Haukiputaan kirkko

"Se on niinku Haukiputaan kirkon seinästä revitty perkele."

Missä Anna-Leena Härkösen romaanissa joku tokaisi otsikon lauseen? Pitihän nämä perkeleet lähteä katsomaan, kun olen jostain lukenut, että osa kuvista on pitänyt peittää, kun olivat niin hirveitä, että 1800-luvun kirkkokansa pelkäsi. Taitaa olla niin, että kuvien tuhoa kirkossa sai aikaiseksi eniten 1840-luvulla tehty ikkunoiden tekeminen, joiden tieltä hävisi ainakin seitsemän maalausta. Tavoitteena oli kirkkotilan lisävalo, joten kyse ei ollut suoranaisesta ikonoklasmista. Ikkunoiden alta väistyneiden maalausten laidat ovat edelleen näkyvissä. Vielä nykyiselläänkin Toppeliuksen kuvaohjelma oli kyllä elämys!

Kiiminkijoki kimaltelee Haukiputaan kirkon vierellä ja 1762 rakennettu kirkko näyttää monimuotoiselta. Kirkko on ulkoviisteinen ristikirkko eli ristin sakaroiden ulkokulman on tylpistetty. Vuonna 1751 (eli edellisen kirkon aikaan rakennettu) tapuli ja sen laidalla seisova vaivaisukko ottavat kirkkokansan vastaan. Alkuperäinen vaivaisukko on lahjoitettu Pohjois-Pohjanmaan museoon, vuonna 1984 tehty kopio on toimessaan.
Kirkkopiha on viimeisen päälle, miltei liiankin tarkkaan, nykyaikaisesti hoidettu. Kirkon ympäristö on huoliteltu ja paikat on kunnossa. Kirkkoa selkeästi käytetään. Tänään on luvassa konsertti ja iltahartaus.

Sade on lakannut ja torstai-illan konsertti kerää ihmisiä paikanpäälle viitisenkymmentä henkeä. Soi kunniaksi luojan -otsikolla nimetty kesäillan sävelhartaus on alkamassa. Harmonikkamusiikkia. Takaraivossa on joltakin muinaiselta musiikintunnilta mieleen jäänyt tokaisu pirunpalkeista - harmonikkaa ei aina ole pidetty kirkkoon sopivana soittimena, mutta niinhän tuo näyttää olleen jopa urkujen kanssa, kuten Ylikiimingin yhteydessä löytämäni tieto selvensi. Kirkossa musiikki on kyllä läsnä: jo kirkon katossa kaikuu tuomiopäivän pasuunat symmetrisenä kehänä tumman pilven laidalta.

Urut on sijoitettu kirkkoon ennakkoluulottomalla tavalla alttaria vastapäätä kulkureitille. Urkujen ohi voi kulkea kirkon eteiseen ja odotushuoneeseen.

Toppeliuksen ajan kuvamaailma on tyystin erilainen kuin nykypäivänä. Painetut kuvat levisivät kyllä Pohjois-Suomea myöten ja Toppelius oli päässyt näkemään monenmoista mm. Tukholmassa kuninkaanlinnaa koristaessaan, mutta esimerkiksi syntiinlankeemuksen yhteydessä näkyvän elefantin ulkomuodosta voi ymmärtää sen, että ihmisten suhde kuviin on ollut aivan erilainen kuin nykypäivänä. Montakohan videoklippiä, piirrettyä ja valokuvaa suomalainen lapsi näkee ko. eläimistä muutamaan ikävuoteen mennessä?

Aatami ja Eeva on kuvattu puun molemmin puolin ja pitkähiuksinen, luonnontilassa elävä Eeva ojentaa omenan. Syntiinlankeemuksen kuvaaminen on Toppeliuksella jo melko vakiintuneen käytännön mukainen. Pariskunta on on puun molemmin puolin. Syntiinlankeemukse seuraukset voi nähdä kuvasarjan oikealla puolella.

Saarnatuoli on siitä erikoinen, että sinne johtavat kahdet portaat. Täälläkin saarnatuoliin on kuvattu evankelistat. Kun kirkon seinä- ja kattomaalaukset on tehty liimavärein on valöörimaalauksina toteutetut saarnatuolin evankelistat öljyvärimaalauksia.

Jalopeura eli leijona on Toppeliuksen näkemyksen mukaan tuollainen. Pitkätukka Simson repii leijonan kappaleiksi paljain käsin ennenkuin voimat ehtyvät petollisen Delilan parturoinnin seurauksena. Maalausta pidetään usein Toppeliuksen parhaana työnä. Tarinasta löytyy paljon taideteoksia. Leijonan ulkonäkö huvittaa luontodokumentein kyllästettyjä aivoja, mutta kuvassa on toimintaa ja dramatiikkaa. Simsonin jännittynyt vartalo, liehuvat vaatteet ja jalopeuran hulmuava harja ovat vielä nykykatsojastakin hurjia, kun kuvaa keskittyy katsomaan. Vau. Mutta mutta... herkku viimeiseksi:

Kolme kesää kirkon kuvaohjelmaa tehtyään Toppelius maalasi viimeisenä pohjois-seinälle Viimeisen tuomion, joka on seinän kokoinen kuvaus Johanneksen ilmestyskirjan kertomasta maailman lopusta. Ja hurja on meno kahdeksan meteriä leveässä ja neljä metriä korkeassa maalauksessa. Miltähän teos on näyttänyt aikalaisten silmin, kun se valmistui 1779?

Ihmiskunta jakautuu kahtia. Kuolleet nousevat haudoistaan maalauksen vasemmassa laidassa ja kohoavat kohti kirkkautta. Todellinen mylläkkä on maalauksen oikealla puolella, jossa luurankomainen hahmo iskee verestä tirskuvat hampaansa jonkun takalistoon, käärmeet kuristavat ja purevat ihmismylläkkässä. Lepakonsiipinen pikkupiru sarvekkaan kaverinsa kanssa vetää porukkaa tuonelaan. Ehkä enkeli tyyrää apuna alaspäin vai olisiko taistelemassa sielusta taivaaseen vetäen.

Toppeliuksen signeeraus löytyy avautuneesta hautapaadesta, josta kuolleet heräävät viimeiselle tuomiolle. Herätyksestä huolehtivat tuomionpäivän pasuunat, jotka kajahtavat ilmoille maalauksen yläosassa.

Taiteilija Marikki Hakola teki muutama vuosi sitten muunnelman Toppeliuksen maalauksen pohjalta nykytaiteen keinoin. Vuorovaikutteinen multimediainstallaatio nimihirviö tarkoittaa sitä, että hirsipinnalla maalatun kuvan sijaan katsoja voi vaikuttaa teokseen.Äänimaailma, liike ja vuorovaikutteisuus tuovat teideoksen varmasti nykyaikaan taiteilijan uuden tulkinnan kautta. Haluanko nähdä ihmisten kärsivän? Tässä pieni väläys teoksesta: Moloch

Toppeliuksen rikas kuvamaailma taipuu vaikka mihin. Evankeliumia nettisurfareille tarjotaan pilvikirkossa ihan seurakunnab puolesta, jossa Haukiputaan 3D-mallinnetun kirkon jumalanpalveluksiin voi osallistua netin kautta. Hienoa, että seurakunta uskaltaa kokeilla uutta. Perinteisempää toimintaa on 250-vuotisjuhlakirjan julkaiseminen, jossa kirkon kuvaohjelma oli komeasti esitetty. Mielenkiintoista taustatietoa Toppeliuksesta, kirkosta ja maalauksista olisi voinut lukea enemmänkin kuin mitä 15 euron arvoinen kirja antoi. Hyvä kuvateos.

Sydänkuvio lampetissa. Simson ja jalopeura -maalauksen sivellintyöskentelyä näkyy seinäpinnassa.

Alttarin yläpuolella on Toppeliuksen kirjoittamana tutulta kuulostava teksti. Muinaisessa rippikoulussa mieleen on varmaankin painettu Raamatun keskeisin tiivistys: pienoisevankeliumi. Ristiinnaulitseminen ja teksti on sijoitettu kirkon tärkeimmälle kohdalle alttarin ylle.

Illan ohjelmassa kuultiin tuttuja klassikoita tuoreesti tulkittuna. Harmonikan hallitseva Anne-Mari Kanniainen yllätti eläytymiskyvyllään ja taidoillaan. Jumala loi (virsi 135) soljui rikkailla sävelillä, niin että kuulijana hämmästyin kuinka yhden ihmisen soitin täyttää kirkkotilan. Tuttu melodia kutoutui esille hiljalleen. Sua kohti Herrani (virsi 396) oli takuuvarma nostalgiabiisi ja joku takarivissä kuiski Titanicista. Nobody knows the trouble I´ve seen sai irrottelevan jazz-fiiliksen pintaan. Hienointa oli artistin eläytymiskyky ja tunne siitä, että musiikki syntyi siinä meidän edessä. Konsertissa ei ollut ollenkaan suorittamisen tuntua vaan musiikkinautinto ja esittäjän persoonallista kappaleiden tulkintaa. Konsertissa oli aito ja vilpitön fiilis ja siitä jäi hyvä mieli. Hieno elämys!

Iltahartaus oli kesken konsertin. Pappi puhui rauhalliseen tapaan kirkastus-teemaa käsitellen eleettömästi ja rauhallisesti.

Päivä vain ja hetki kerrallansa (virsi 338) saatteli kulkijat matkaan herkistyneessä mielentilassa. Musiikki ja kuva puhuivat puolestaan. Soi kunniaksi Luojan -otsikoitu fiilis säilyi konsertissa.