Karjasillan kirkko

Betonia ja tiiltä ja menetetty taivaspaikka?

Kalevi Lankisen 1963 suunittelema Karjasillan kirkko sattui konserttikohteeksi, kun etsiskelin sunnuntain jumalanpalveluksia. Karjasillan kirkossa olen käynyt vain kerran aikaisemmin. Osallistuin kummilapseni konfirmaatioon - kummilapseni rippipappi ei osallistunut, koska toinen konfirmaation papeista oli nainen. Menikö tässä minullakin taivaspaikka naispapin toimitukseen osallistuessa?

Ehkäpä rangaistus on aavistuksen lievempi, vaikkapa hetken mielijohteesta valitun konsertin ensimäinen urkukappale, Thierrry Escaichin Evokation II, 1996, joka vastaa mielestäni varttia kiirastulessa. Huomasin yhtäkkiä osallistuvani Pohjois-Suomen nykymusiikkijuhlien uuden musiikin lokakuuhun. Auts. Jälkikäteen luin tästä hirvityksestä, että Evocation II on "tonaliteettia, rytmiä ja harmoniaa virtuoosisesti hyödyntävä moderni teos. Teoksessa on paljon soittimen äärellä improvisoiden keksittyjä komplekseja rytmejä ja pitkälle kehiteltyjä melodioita." Voi Jeesus. 

"Tänään, kuten aina, kirkossa ollaan musiikin tyylien kehityksen kärjessä", sanotaan uuden musiikin lokakuun sivuilla. Oulun seurakunnan sivuilla tapahtumasta ei varoiteltu sen kummemmin, mainittiin vain kuorokonsertti. :)

Thierry Esaich: Evocation II, 1996:

Karjasillan kirkkosali on tiiliseinäinen ja valoisa. Kirkkosalin ikkunoista sanotaan, että ne ovat kuin enkelin siivet, joiden suojaan seurakunta kokoontuu. Tila on passeli nykymusiikin esityspaikka. Pitkät penkit kokoavat ihmiset yhteen, seurakuntaa ei erota edes kirkon käytävä, joka useimmiten on keskellä tilaa.

Kirkkosalin lisäksi rakennuksessa on kirkkoherranvirasto ja useampi seurakuntasali. Arkkitehtuuri heijastelee uudenpaa käsitystä seurakunnasta kuin ristikirkkojen sarja, joita olen kirkkotiellä tutkinut.
Kerhohuoneissa ja arkkitehtuurissa on jotain kotoisaa tällaiselle satunnaisesti seurakunna kerhoja kolunneelle 1980-luvun lapselle.

Kirkkosalin katto koostuu epäsymmetrisistä kaarista, joiden on sanottu olevan "elämänkaaria", erilaisia ja eri mittaisia. Katse kiinnittyy alttarin yllä leijuvaan veistokseen.

Kristuksen toinen tuleminen -alttariveistos

Valkoisessa valossa kylpee Oulussa syntyneen kuvanveistäjä Essi Renvallin pronssiveistos. Huomionarvoista on, että veistos ei ole perinteinen krusifiksi vaan Jeesus on kuvattu voitokkaana. Pronssin kaunis, vihertävä patinointi vaatekappaleessa on herkän sävyinen. Hahmolla on paljonpuhuvat reiät, stigmat käsissä ja jaloissa.

Essi Renvallin 1963 valmistuneen Kristuksen toinen tuleminen -veistokseen on vaikuttanut Oulun uskonnollinen ilmapiiri 1960-luvulla. Kaupungissa odotettiin Oulun seurakunnan sivujen mukaan jopa maailmaloppua, josta lähin merkki taisi olla jokaista oululaista liikauttanut Typen pamaus. Jalansijaa Oulun uskonelämässä sai mm. Heinoslaisuus, josta ilmestyi dokumenttielokuva jokunen vuosi sitten, hurjaa meininkiä:

Komm, süsser Tod. 
Komm, sel´ge Ruh.
Komm, führe mich in Fride.

Pohjois-Suomen XI nykymusiikkijuhlien konsertti keräsi kirkkoon ison kuulijakunnan. Ensivaikutelmasta toivuttuani konsertista löytyi useita mielenkiintoisia kohtia. Upea aloitus norjalaisen Knut Nystedtin rauhalliselle kuoroteokselle oli kuorolaisten soluttautuminen yleisön joukkoon. Yllättäin kuoronjohtajan merkistä musiikkiin yhtyi penkkirivien kätköistä kuorolaisia laulaen Komm´ süsser Tod, kuin kutsuttuna meidän kaikkien keskeltä. Kuoro kerääntyi hiljalleen eteen ja musiikki ympäröi ihmiset. Bachin sävellystä ja nykymusiikkia kerrostellen, ajallista syvyyttä.

Suurkuoroksi muuntuneen konsertin kuohuntaan pääsi Lauri Nurkkalan Vita est mare kuoroteoksen myötä. Hetkittäin juurevana soiva melodia ja sitten taas sekoittava aallokko häiriten tälliasta maallikkokuuntelijaa, joka janoaa tavanomaista ja tuttua virsimaailmaa. Kuoroteoksista ymmärsi ajalliset kerrostumat, vaikka nykymusiikki onkin jäänyt melko vieraaksi. Vita est mare nosti konserttikokomuksen komeaksi kokemukseksi.

Syyskuun taivas. Sateinen sunnuntai. Kirkkotie jatkuu.

Lohtajan kirkko

Lohtajan ristikirkko on rakennettu Matti Hongan johdolla korkealle paikalle 1869 ja se on toiminut Lohtajalla myös merenkulkijoiden maamerkkinä. Kirkko on valoisa ja mielenkiintoisen muotoinen ja hyvässä kunnossa 2009 tehdyn korjauksen jäljiltä. Sisätilassa huomiota herättää alttarikokonaisuus, komea saarnatuoli ja kattoa kannattelevat pylväät, jotka mahdollistavat täyskorkeat kulmaulokkeet. Samanlaista kokonaisuutta ei Suomesta löydy.

Vaivaisukon sanoma on aina ajankohtainen. Useat vaivaisukoista ovat 1800-luvun alusta ja niissä näkyy Suomen sodan jäljet. Sodan veteraanit vaivoineen pyytävät tukea. Lohtajaa Suomen sota koski omalla tavallaan suuresti, kun rintamalinjat halkoivat pitäjää ja sodan tuttu nimi Klingspor piti päämajaansa Lohtajan pappilassa, jossa hetkellinen aselepokin solmittiin 1808.

Vaivaisukko ottaa kulkijan vastaan 1732 rakennetun kellotapulin seinustalla. Kellotapulia on uudistettu ja kunnostettu useaan otteeseen, sillä se on vanhempi kuin nykyinen kirkko. Toinen kirkonkelloista on vuodelta 1686.

Opaskyltissä ei ole superlatiiveja säästetty, vaikka Temmeksen mustanpuhuva vaivaisukko taitaa haastaa kollegansa ainakin kokonsa puolesta. Lohtajan puuäijän tarina on Sakari Topeliuksen sadusta tuttu, jos Topeliuksen (ehkä hieman paatoksellinen ja opettava) Lukemista lapsille on kahlattu läpi.

Tasavartinen ristikirkko täyskorkeine kulmaulokkeineen. Kirkon keskiosa, kahdeksankulmainen lanterniini kohottaa katon korkeuksiin, niin että torni voi toimia merkkinä merenkulkijoillekin. Piha ja ympäristö on huoliteltu, vaikkakin maalaismaisen hiljainen.

Lohtajan valoisassa kirkossa on komea, kellon muotoinen himmeli. Sympaattisen näköiseen kastepuuhun kävi suntio kiinnittämässä uusia lehtiä, kun kastettujen nimet mainittiin jumalanpalveluksen aikana. 

Suomen tunnetuimman kirkkomaalarin Mikael Toppeliuksen maalaamaa kolmiosainen alttaritaulu on vaikuttava. Se on maalattu vuosina 1770-1773. Kontrastisuus, suuri koko ja hehkuvat värit tekevät vaikutuksen. Auringon haalistama ja tönimisen reikiinnyttämä alttaritaulu on konservoitu kirkon kunnostuksen yhteydessä. Kunnostus on kannattanut. Lohtajalla järjestetään vuosittain kirkkomusiikkijuhlat ja alttaritaulu on saanut nimikkosävellyksensäkin. Toppelius on maalannut lukuisia ristiinnaulittuja, joista Lohtajan alttarimaaalausta pidetään yleisesti onnistuneimpana. Ristiinnaulituista on tehty mielenkiintoista vertailua Kaavin kirkon ristiinnaulittua tutkittaessa.

Bona, bene, breviter - hyvää, hyvin, lyhyesti

Barokkityylinen saarnatuoli (Johan Backman), tiimalasit, kastemalja ja kynttilälampetteja on tuotu kirkkoon edellisestä kirkosta, joka purettiin huonon kuntonsa vuoksi 1768. Kirkon torni alkoi kallistua ja komea esineisto pääsi uuteen kirkkoon.

Kirkkoon johtaa komeiden, marmoroitujen pylväiden reunustama käytävä.

Sunnuntaina kirkossa oli mukavasti väkeä. Valoisaan tilaisuuteen toivat leimansa jatkoriparilaisten esitys ja tutut virret. Leppoinen syyskuun sunnuntai, josta ei jäänyt sen kummempia mieleen. Kirkon komeutta saattoi ihalla ja tuli sellainen tunne, että joku kesä saattaisi hyvän konsertin kirkkomusiikkijuhlilla vaikka käydä kuuntelemassa.

Kirkon lähellä soittaa poika rumpua. Risto Saalasti on suunnitellut Rumpalipoika -muistopatsaan ja se on paljastettu 1980.

Vihannin tsasouna

Kaikkein pyhimmän Jumalansynnyttäjän suojeluksen tsasouna

Tsasounan nimestä kuulee jo, että minulle vierailla vesillä ollaan. Eli ensimmäinen kurkistus ortodoksisuuteen jumalanpalveluksen ja seurakunnan kautta. Aiemmat kokemukset rajoittuvat varmaankin telkkarin taustahälynä kuultuun pääsiäisyön messuun tai pikavisiittiin Helsingin Uspenskin katedraalissa sen syvempiä pohtimatta.

Oulun ortodoksisen seurakunnan Vihannin tsasouna on rauhallisella mäntykankaalla vanhan hautausmaan vieressä. Tsasouna eli rukoushuone on vihitty käyttöön 1988. Paikalliset metsänomistajat lahjoittivat hirsirakennuksen puut. Pyhän Nikolauksen pyhäinjäännösten palauttamisen juhlapäivälle pyhitetty kaivokappeli on tsasounan vieressä ja se on otettu käyttöön 1991.

Tuohuksia ja koristeellisia pääsiäismunia. Jos jotain ortodoksisesta kuvastosta tietää, niin nämä. 

Suomessa on noin 150 ortodoksista pyhäkköä, joten kiertämistä riittää, jos haluaisi käydä tutustumassa kaikkiin. Ortodoksiset kirkot ja rukoushuoneet pyhitetään jonkin pyhän henkilön tai tapahtuman muistolle, Tsasounan nimi eli kaikkein pyhimmän jumalansynnyttäjän suojeluksen tsasouna kuulostaa luterilaisen korvaan erikoiselta. Ortodoksisuuteen liittyy runsaasti pyhiä henkilöitä ja pyhiä tapahtumia, joita muistetaan monin tavoin.

Tsasounan huipullaon ortodoksiristi. Suomessa ortodoksikirkko käyttää kaksi tai kolmipoikkipuista ristiä. Vihannin tsasounan ristiä voi kutsua myös slaavilaiseksi ristiksi, sillä siinä on kolme poikkipuuta. Ristin ylin poikkipuu kuvastaa tekstilaattaa, jossa ristiinnaulitulla luki teksti INRI. Risti on vahvasti läsnä jumalanpalveluksessa, sillä huomasin, että ortodoksit tekevät ristinmerkin rinnalleen lukuisia kertoja jumalanpalveluksen aikana. Kolme sormea yhteen (Isä, Poika ja Pyhä Henki), kosketus otsaan (siunaa ajatukset), sydän (rakkautta sydämeen), oikea olkapää ja vasen olkapää (siunausta kätten töille). Oikea käsi ensin, sillä Jumalakin toimii oikealla kädellään.

Uskaltauduin ortodoksiseen jumalanpalvelukseen tuttavani mukana, joka ystävällisesti otti minut mukaansa. Kävimme haudalla, jossa oli taidokkaasti tehty ortodoksiristi. Koristeleikkaukset muistuttivat karelianismin ajan arkkitehtuurista tuttuja koristeita. Ristiä ei välttämättä korjailla. Kaunis ajatus on, että läheisen ihmisen menettämisestä haalistuu ristin lahoamisen myötä. Hautajaistavoissa on eroja luterilaisuuteen verrattaessa.

Ikonien pyhityksessä ja kotien siunaamisessa käytetään vettä, joka saadaan Vihannissa sitä varten rakennetusta kaivosta. Kaivo on Pyhän Nikolauksen pyhäinjäännösten palauttamisen juhlapäivälle pyhitetty. Kaivokappelin juhlaa eli Pyhän Nikolauksen pyhäinjäännösten palauttamisen päivää vietetäään toukokuun yhdeksäs ja varsinainen muistopäivä on joulukuun 6. Jonkin lähteen mukaan ortodoksisessa kirkossa häntä muistetaan viikottain jopa joka torstai. Italialaiset merimiehet varastivat Nikolaoksen jäännökset Myrasta Italian Bariin 1087, jossa miehen juhlat keräävät vuosittain pyhiinvaeltajia eri puolilta.

Pyhimyslegendat ovat mitä uskomattomampia, mutta Pyhä Nikolaus eli Nikolaos ihmeidentekijä, Myran piispa on vaikuttanut länsimaiseen (maalliseenkin) kulttuuriin aikalailla, sillä yksi versio ja seuraus hänestä ja kulttuureiden sulautumisesta on miedän oma joulupukki! Nikolaoksen auttoi salassa vaikeuksissa olleita ihmisiä ja keskiajalla häntä pidettiin lasten suojelijana. Ehkäpä maallistuneen luterilaisenkin olisi hyvä tsekata pyhimyslegendat läpi joulupukkia odotellessan. Muun muassa Itävallassa Nikolaus se ne lahjat tuo edelleenkin.

Vihannin rukoushuone on tsasouna. Ortodoksisissa kirkoissa on ikonostaasi joka erottaa alttarihuoneen muusta tilasta. Alttarille ei kirkkokansalla ole tapana mennä ellei sitten toimita jotain jumalanpalvelukseen liittyvää työtehtävää esim. kynttilöiden syttyttämistä yms. Naiset eivät voi toimia pappeina ja asia nousee esille silloin tällöin esille esim. ekumenisissa tilanteissa.

Tsasounaan tullessaan ortodoksit tekevät ristinmerkin ja kunnioittavat (eivät palvo) ikonia ja muita pyhiä esineitä. Jumalanpalveluksen päätteeksi saattoi suudella papin pitämää käsiristiä, jolloin sai myös siunauksen. Kunnioittamisesta lukee hyvin selventävää tietoa ortodoksikirkon sivuilla. Jumalanpalveluksessa jaettiin myös ehtoollinen, johon en tietenkään luterilaisena osallistunut, mutta olisin voinut nauttia kirkkoviiniä ehtoollisen jälkeen.

Vainajien muistelupöytä (yllä olevassa kuvassa). Vainajien muistelupöydässä voi olla vehnänjyviä kuvaamassa uuden elämän alkua. Kuvassa jumalanpalvelus on vasta alkamassa. Jumalanpalveluksen päätteeksi pöydässä paloi paljon tuohuksia.

Jumalanpalveluksen kanttori johti laulua. Kanttori johti laulua, joka suuremmalla joukolla laulaessa on moniäänistä. Ortodoksisessa kirkossa ei ole urkuja.

Mikä oli minulle uutta ja erilaista? 

No, jumalanpalveluksen aikana seistiin lukuunottamatta saarnan aikaa. Messukasukat ja ikonit olivat tässä uudessa ja pienessä rukoushuoneessakin melko runsaat, koristeelliset, saati varmaan sitten ikonostaasillisessa ortodoksisessa kirkossa. Luterilainen yksinkertaisuus loisti poissaolollaan jo tässä hirsirakennuksessa. Resitatiivilaulu kuulosti monotoniselta ja virtasi läpi jumalanpalveluksen. Papin liikkuminen tilassa kadiloa heilutellen ja pyhän savun käyttö eli suitsuttaminen oli minulle täysin vierasta. Kumarrukset lattiaan asti ja aktiivinen ristinmerkkien tekeminen. Virsikirjoja ei ollut, mutta uskontunnustusta varten saimme monisteen.

Mielenkiintoista oli myös yhteisöllisyyden rakentaminen niin, että läsnäolijat mainittiin rukouksessa nimeltä ja lähiaikoina poisnukkuneet. Kirkko kannustaa rukoilemaan elävien ja poisnukkuneiden puolesta. Lauantaisin muistellaan kuulemma läheisiä poisnukkuneita läpi vuoden. En tiedä sanoiko tuttavani papeille nimeni vai jäikö nimi papin mieleen kätellessämme, mutta aivan kuin minunkin nimeni (tai ehkä joku kaima) olisi mainittu muiden mukana rukouksissa. Hämmentävän henkilökohtainen fiilis.

Päällimmäisin juttu oli kuitenkin jumalanpalveluksen liukuva alkaminen ja päättyminen. Oli vaikeaa hahmottaa alkua ja loppua, kun ihmiset tulivat ja menivät. Toimituksen edetessä tuntui olevan ihan ok tervehtiä muita seurakuntalaisia ja vaihtaa nopeat kuulumiset. Ortodoksi-verkkosivulla kerrotaankin, että kirkkokansa voi tulla ja mennä vapaasti, eikä kukaan (tällaista satunnaista luterilaista vierasta lukuunottamatta ;D) hämmästele, että tilassa voi liikkua vapaammin kuin luterilaisessa kirkossa, jossa kirkon penkeistä lähdetään vain ehtoolliselle tai kotimatkalle.

Ortodoksinen kirkko kantoi kolehdin kansainvälisen diakonian hyväksi 13.9. eli kolehtirahat olivat minulla mukana täälläkin. Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo olikin Joensuussa puhunut ja kehottanut ortodoksisia seurakuntia tehostamaan toimiaan Suomeen saapuvien turvapaikanhakijoiden auttamiseksi. "Kaikki pakolaiset ovat lähimmäisiämme", eli peräänkuulutetaan konkreettisia toimia kodittomien majoittamiseksi ja ruokkimiseksi. Taitaapa olla niin, että aika monilla Suomen ortodokseilla on omasta evakkomatkasta muistikuvia.

Sunnuntain jumalanpalveluksen jälkeen huomioitiin erään vanhemman seurakuntalaisen merkkipäivä ja hän kertoi muistojaan Mansin saaresta ja ortodoksisen uskonsa juurista, erityisesti omasta isoäidistään. Sortavalan ortodoksikirkosta löytyy täältä hieman tietoa. Vanha ja uusi Valamo vilahtelivat välillä puheissa Vihannin tsasounassa sunnuntainakin.

Ortodoksinen jumalanpalvelus oli minulle niin uutta ja erikoista, että tarkkailla täytyi herpaantumatta. Olin uupunut kotiin palattua. Mielenkiintoinen maailma ja kokemus. Kiitokset, että sain olla mukana.

Kallan kirkko

Elokuun kesähelteiden helliessä saavumme kaljaasi Ansiolla Kalajoen edustalle Maakallaan, jonka pieni kirkko näkyy jo kaukaa. Kallankarien erikoisuus on niiden itsehallinto-oikeus, jossa ylintä valtaa käyttää karikokous. Sopivalla säällä Kallan kirkko saattaa näkyä Kalajoen hiekkasärkiltäkin, mutta nyt oli aika tutustua siihen lähempää, viime käynnistä onkin jo aikaa.

Saari on ollut tiheään kalastajien asuttama, väentiheys on ollut saarella ollut uskomaton. Ensimmäinen kirkko Maakallaan on rakennettu jo 1680-luvulla, mutta se rapistui nopeasti.

Torniton pitkäkirkko on rakennettu 1770-luvulla ja suunnittelija on ollut kalajokinen rakennusmestari Simo Silvén. Puuttomalle saarelle rakentaminen on ollut melkoisen vaivalloista, mutta oman kirkon saaminen on vähentänyt matkustustarvetta mantereelle. Koko yhteisön oli osallistuttava kirkon rakentamiseen tai materiaalin hankkimiseen. Jyrkkä paanukatto ja karu sisätila jäävät mieleen. Kahdeksankulmaiseen kirkkoon mahtuu 200 ihmistä, mutta penkit ovat erikoiset ja istuma-asentoa saa pitkät ihmiset hakea melko ahkerasti. Merituulen tuntee avoimesta ovesta.

Kirkossa pidetään kesäsin muutamia jumalanpalveluksia. Tällä kertaa olen kirkossa oppaan kertoessa saaren ja kirkon historiasta, joten jumalanpalveluksesta ei ole kyse.

Kirkon ovenpielessä seisoo säätä uhmaava vaivaisukko. Kivijalka on luonnonkivistä kasattu. Maankohotessa on pyritty pitämään puusto niin harvana, että kirkko näkyy jokapuolelta saarta. Alttaritaulua ei ole, ikkunanäkymä merelle on komea.

Kirkon vieressä on Suomen pienin ja vanhin pappila. Korjaustyöt sattuvat olemaan juuri talkoopäivänä meneillään. Papinvirkaa Kallassa hoitivat aikoinaan mm. Kokkolan koulun rehtorit.