Lumijoen kirkko

Kirkkogotiikkaa lakeuden katedraalissa 

Synkät pilvet lipuvat Lumijoen taivaalla ja ukkosta on ilmassa. Maaseutumaisemien keskeltä näkyy Lumijoen korkea kirkko. Pilvet sopivat tähän kirkkovierailuun paremmin kuin hyvin, sillä ilman hurjaa ukonilmaa kesäkuussa 1882 sekä Lumijoen että Oulunsalon kirkot voisivat olla vielä pystyssä.

Ukkospuuskan polttaman rakennuksen jälkeen Lumijokiset rakensivat seurakunnanhistorian kolmannen kirkon, tällä kertaa tiilestä. Arkkitehtina toimi J. L. Lybeck ja kirkko valmistui 1890. Onko arkkitehtilla ollut taipumusta suuruudenhulluuteen? Vaikka ensimmäisiä rakennuspiirroksia pienennettiin (alkuperäisessä kaavailtiin 1300 paikkaa ja torni oli korkeampi) seurakuntalaisten toiveesta, niin parintuhannen asukkaan Lumijoen kirkko on silti iso. Kirkon sisälle mahtuu kerralla puolet lähitienoon porukasta. Istumapaikkoja on ollut noin 1000 ennen sivupenkkien poistamista! Taitaa kauneimpiin joululauluihin päästä vielä istumapaikalle ihan viimetipassakin. ;)

Tiilinen Lumijoen kirkko näkyy kauas kylälle.

Kirkon eteisessä on pienoismalli Lumijoen 1882 palaneesta ristikirkosta.

Kirkon edustalla on sankarivainajien haudat ja taustalla häämöttää hylätynnäköinen, vanha hautausmaa ruostuneine risteineen.

Kirkon viereen rakennettu tiiliruukki tuotti kirkkoon tarvittavat 700 000 tiiltä. Julkisivussa on seinäpintoja tukevia, gotiikasta kertovia pilastereita. Voisiko kirkossa näkyä minulle tuntematon pyörökaarityyli? Kun kirkon sisälle astuu, on uusgotiikan henki selvää. Saarnatuoli on melko pelkistetty. Saarnatuoliin johtavien portaiden kaide on avoin ja päästää valoa kirkkosaliin. Korkeat sivuikkunat tekevät kirkosta valoisan. Korkealle kohoavat puupylväät, alttariseinän yläosan ruusuikkuna-tyyppinen pieni lasimaalaus ovat selkeitä viittauksia uusgotiikkaan.

Rollaattorit parkkiin ja kirkkoon. 

Vaikka kirkossa on paikkoja nykyään 850 ihmiselle, oli tällä kertaa jumalanpalvelukseen tullut vain 11 seurakuntalaista. Sanajumalanpalvelus pidettiin tänä sunnuntaina klo 13.00, joka oli hämmentänyt osaa kai osaa porukasta. Kuulin jonkun sanovan, että oli tullut kirkkoon vahingossa jo pari tuntia etuajassa odottelemaan. Kanttorin veisuu meinasi jäädä yksinlauluksi kaikuvassa kirkossa, Totuuden henki-virsi oli ainut tuttu ja siihen pääsi hyvin mukaan. Aikamoisen autiota kyllä oli ja sai miettimään taas kerran jumalanpalveluskäytäntöä, perinteikyyttä, mutta myös uudistamistarvetta. Kysymyksiä, joihin en ole oikea henkilö vastaamaan.

Pietarin kalansaalis

Liisi Karjarinnan lasimaalaukset (joita seurakunnan omilla sivuilla kutsutaan lasimosaiikeiksi) ovat valmistuneet 1967. Ihmisten kalastajia Raamatullisessa hengessä vai arjen kuvausta, Lumijoen kalastajia? Lasimaalauksissa on paikkakunnan elinkeinoja. Kylvettyä sanaa ja viljaa niitetään. Kuolemahan kuvatataan myös usein länsimaissa viikate kädessä elämän viljaa korjaamassa, näin taitaa olla renessanssiajalta asti.

Lyhteenpoimijat ja kauan kadoksissa ollut ehtoollismalja.

Totuuden Henki, johda sinä meitä

Kirkon ovet olivat kutsuvasti auki. Väkeä oli niin vähän, että pelkistetyn kirkon penkissä istuessa painui omiin ajatuksiinsa. Kun aiemmin viikolla Haukiputaan kuvakirkossa Raamatun tarinat veivät huomion, oli Lumijoen katedraali pelkistetyn askeettinen ja pyhä. Pappi jutusteli leppoisasti ihmisten kanssa ja kävi kättelemässä lämpimästi kirkonpenkkiin istuneen kirkkotieläisen ennen jumalanpalveluksen alkua.

Pappi, suntio ja kanttori vetivät sanajumalanpalveluksen läpi. Juureva ja inhimillinen ote säilyi, kun pappi kertoi kirkkovuoteen kuuluvasta teemasta (9. sunnuntai helluntaista): Totuus ja harha. Kristitty joutuu elämässään kamppailemaan erottaakseen totuuden valheesta ja oikean väärästä. Jumalan tunteminen ja hänen tahtonsa kyseleminen ohjaavat häntä totuuteen, sanotaan kirkkovuosikalenterissa. Kuten olen tainnut kirjoittaa aiemmin, niin tämä kirkkovuosikalenteri suuria juhlapyhiä lukuunottamatta on minulle uusi juttu. Miten nämä teemat on päätetty, vuosikymmeniä vai vuosisatoja sitten?

Saarnassaan pappi sanoi, että nykyään ei ole kovinkaan muodikasta puhua synnistä, mutta aihe liittyy totuuden ja harhan teemaan. Jumalanpalvelukseen valituissa virsissä on kattava yleiseettinen käytösohjeistus ja syntiluettelo, joita noudattaakseen ei varmaankaan tarvitse olla edes kristitty. Myös ihan yleissivistykseen kuuluvaa vuorisaarnaa siteerataan aika tiuhaan ja sieltä oikean ja väärän erottamiseen voi kuulemma etsiä tukea. Käytännössähän ohjeet ovat niin vaikeita, että syntisiä tässä väistämättä ollaan. 

Saarnasta ja sanomasta on vaikea kirjoittaa, kun teksti on minun tulkintaani. Papilla oli melkoisen tiukka ote synnin suhteen. Saarnassa huumorin rinnalla tuli lauseita "mustavalkoinen ajattelu ei ole syntiä". "Tyhmä mies rakentaa talonsa hiekalle ja synnit on helppo erottaa totuudesta." Raamatun viesti on kuulemma selkeä (kun taas minusta tuntuu ristiriitaiselta ja monitulkintaiselta). 

Olisipa helppoa, jos maailma tai uskonto olisikin niin mustavalkoinen, siihenhän tässä on kaipuu. Saarnatuolista ei toistaiseksi tosiaan ole juuri puhuttu synnistä tai ohjattu lujin ottein oikealle tielle. Kesän ajan on tullut enemmän porkkanaa kuin keppiä. 

Pappi jatkoi kuinka esim. geenien syyksi ei syntejä voi laittaa. "Jos isoäitini on saita, niin minun on jälkeläisenä taisteltava sitä vastaan". Saarnan edetessä saattoi aavistella mihin ajankohtaiseen keskusteluun pappi halusi puuttua ja sieltähän se sitten tuli: homoseksuaaliset suhteet ovat syntiä. Noin mustavalkoisesti ja selkeästi saarnatuolista, että tuntui hurjalta viimeaikojen keskustelua vasten. Millainen on papin/ seurakunnan oman näkemyksen rooli saarnoissa? Mitä saarnataan muissa seurakunnissa? Konservatiivisen näkemyksen rinnalla on eri papeilla varmaakin (minunkin ajatteluun paremmin sopivat) liberaalimmat näkemykset, kuten tässä kirkkotiellä on saanut huomata. Mutta kuinka suuri valintatalo kirkko ja eri seurakunnat ovat? Toimiiko tämä niin, että poimitaan ne itselle sopivimmat näkemykset?

Minuun kolahti irrallinen lause, että "kirkossa käyminen ja uskossa eläminen ei ole mikään harrastus vaan elämäntapa". Harrastushan tämä blogi toistaiseksi ainakin on, saa nähdä mihin tie vie. Olisikin itseasiassa paljon helpompi keskittyä taiteen ja arkkitehtuurin käsittelyyn, mutta se olisi puolinaista, kun kyseessä on kirkkoarkkitehtuuri. 

Mielessä on se, kun kiersin aikoinaan Romanian luostareita pikakelauksella (5 luostaria päivässä palkatun lada-kuskin ajaessa ylinopeutta paikaista toiseen). Siinä ei paljon uskonasioita (juuri niitä luostareihin keskeisesti kuuluvia) tullut kameran räpsymiseltä mietittyä. Kyllä kirkkokierroksiin ja vähän omaan kilvoitteluunkin kuuluu katsella missä näin kirkkotieläisen näkemyksen mukaan Suomen seurakunnat menevät. Tällä kertaa ei varmaankaan kovin hyvässä jamassa, jos jumalansanaa tosiaan on kuulemassa me yksitoista ihmistä.

Alttaritaulua Lumijoen kirkossa ei ole. Katse kiinnittyy suureen valko-harmaaseen liljaristiin. 

Lumijoki Kyrckio Kalk Anno 1751

Lumijoen kirkkoon tilattiin hopeinen, kullattu ehtoolliskalusto 1751 ja pian esineet varastettiin. Ihmeenkaupalla kalustoon kuulunut ehtoollismalja palautui seurakunnalle 1923 Vienan Karjalasta, jonkin talon astiahyllyltä. Palautumisajankohta sijoittui Heimosotien aikaan (minulle aivan uutta tietoa tältä ajanjaksolta taas historiasta). Aika pitkä oli harharetki, noin 140 vuotta!

Haukiputaan kirkko

"Se on niinku Haukiputaan kirkon seinästä revitty perkele." 

Missä Anna-Leena Härkösen romaanissa joku tokaisi otsikon lauseen? Pitihän nämä perkeleet lähteä katsomaan, kun olen jostain lukenut, että osa kuvista on pitänyt peittää, kun olivat niin hirveitä, että 1800-luvun kirkkokansa pelkäsi. Taitaa olla niin, että kuvien tuhoa kirkossa sai aikaiseksi eniten 1840-luvulla tehty ikkunoiden tekeminen, joiden tieltä hävisi ainakin seitsemän maalausta. Tavoitteena oli kirkkotilan lisävalo, joten kyse ei ollut suoranaisesta ikonoklasmista. Ikkunoiden alta väistyneiden maalausten laidat ovat edelleen näkyvissä. Vielä nykyiselläänkin Toppeliuksen kuvaohjelma oli kyllä elämys!

Kiiminkijoki kimaltelee Haukiputaan kirkon vierellä ja 1762 rakennettu kirkko näyttää monimuotoiselta. Kirkko on ulkoviisteinen ristikirkko eli ristin sakaroiden ulkokulman on tylpistetty. Vuonna 1751 (eli edellisen kirkon aikaan rakennettu) tapuli ja sen laidalla seisova vaivaisukko ottavat kirkkokansan vastaan. Alkuperäinen vaivaisukko on lahjoitettu Pohjois-Pohjanmaan museoon, vuonna 1984 tehty kopio on toimessaan.
Kirkkopiha on viimeisen päälle, miltei liiankin tarkkaan, nykyaikaisesti hoidettu. Kirkon ympäristö on huoliteltu ja paikat on kunnossa. Kirkkoa selkeästi käytetään. Tänään on luvassa konsertti ja iltahartaus.

Sade on lakannut ja torstai-illan konsertti kerää ihmisiä paikanpäälle viitisenkymmentä henkeä. Soi kunniaksi luojan -otsikolla nimetty kesäillan sävelhartaus on alkamassa. Harmonikkamusiikkia. Takaraivossa on joltakin muinaiselta musiikintunnilta mieleen jäänyt tokaisu pirunpalkeista - harmonikkaa ei aina ole pidetty kirkkoon sopivana soittimena, mutta niinhän tuo näyttää olleen jopa urkujen kanssa, kuten Ylikiimingin yhteydessä löytämäni tieto selvensi. Kirkossa musiikki on kyllä läsnä: jo kirkon katossa kaikuu tuomiopäivän pasuunat symmetrisenä kehänä tumman pilven laidalta.

Urut on sijoitettu kirkkoon ennakkoluulottomalla tavalla alttaria vastapäätä kulkureitille. Urkujen ohi voi kulkea kirkon eteiseen ja odotushuoneeseen.

Toppeliuksen ajan kuvamaailma on tyystin erilainen kuin nykypäivänä. Painetut kuvat levisivät kyllä Pohjois-Suomea myöten ja Toppelius oli päässyt näkemään monenmoista mm. Tukholmassa kuninkaanlinnaa koristaessaan, mutta esimerkiksi syntiinlankeemuksen yhteydessä näkyvän elefantin ulkomuodosta voi ymmärtää sen, että ihmisten suhde kuviin on ollut aivan erilainen kuin  nykypäivänä. Montakohan videoklippiä, piirrettyä ja valokuvaa suomalainen lapsi näkee ko. eläimistä muutamaan ikävuoteen mennessä?

Aatami ja Eeva on kuvattu puun molemmin puolin ja pitkähiuksinen, luonnontilassa elävä Eeva ojentaa omenan. Syntiinlankeemuksen kuvaaminen on Toppeliuksella jo melko vakiintuneen käytännön mukainen. Pariskunta on on puun molemmin puolin. Syntiinlankeemukse seuraukset voi nähdä kuvasarjan oikealla puolella.

Saarnatuoli on siitä erikoinen, että sinne johtavat kahdet portaat. Täälläkin saarnatuoliin on kuvattu evankelistat. Kun kirkon seinä- ja kattomaalaukset on tehty liimavärein on valöörimaalauksina toteutetut saarnatuolin evankelistat öljyvärimaalauksia.

Jalopeura eli leijona on Toppeliuksen näkemyksen mukaan tuollainen. Pitkätukka Simson repii leijonan kappaleiksi paljain käsin ennenkuin voimat ehtyvät petollisen Delilan parturoinnin seurauksena. Maalausta pidetään usein Toppeliuksen parhaana työnä. Tarinasta löytyy paljon taideteoksia. Leijonan ulkonäkö huvittaa luontodokumentein kyllästettyjä aivoja, mutta kuvassa on toimintaa ja dramatiikkaa. Simsonin jännittynyt vartalo, liehuvat vaatteet ja jalopeuran hulmuava harja ovat vielä nykykatsojastakin hurjia, kun kuvaa keskittyy katsomaan. Vau. Mutta mutta... herkku viimeiseksi:

Kolme kesää kirkon kuvaohjelmaa tehtyään Toppelius maalasi viimeisenä pohjois-seinälle Viimeisen tuomion, joka on seinän kokoinen kuvaus Johanneksen ilmestyskirjan kertomasta maailman lopusta. Ja hurja on meno kahdeksan meteriä leveässä ja neljä metriä korkeassa maalauksessa. Miltähän teos on näyttänyt aikalaisten silmin, kun se valmistui 1779?

Ihmiskunta jakautuu kahtia. Kuolleet nousevat haudoistaan maalauksen vasemmassa laidassa ja kohoavat kohti kirkkautta. Todellinen mylläkkä on maalauksen oikealla puolella, jossa luurankomainen hahmo iskee verestä tirskuvat hampaansa jonkun takalistoon, käärmeet kuristavat ja purevat ihmismylläkkässä. Lepakonsiipinen pikkupiru sarvekkaan kaverinsa kanssa vetää porukkaa tuonelaan. Ehkä enkeli tyyrää apuna alaspäin vai olisiko taistelemassa sielusta taivaaseen vetäen.

Toppeliuksen signeeraus löytyy avautuneesta hautapaadesta, josta kuolleet heräävät viimeiselle tuomiolle. Herätyksestä huolehtivat tuomionpäivän pasuunat, jotka kajahtavat ilmoille maalauksen yläosassa.

Taiteilija Marikki Hakola teki muutama vuosi sitten muunnelman Toppeliuksen maalauksen pohjalta nykytaiteen keinoin. Vuorovaikutteinen multimediainstallaatio nimihirviö tarkoittaa sitä, että hirsipinnalla maalatun kuvan sijaan katsoja voi vaikuttaa teokseen.Äänimaailma, liike ja vuorovaikutteisuus tuovat teideoksen varmasti nykyaikaan taiteilijan uuden tulkinnan kautta. Haluanko nähdä ihmisten kärsivän? Tässä pieni väläys teoksesta: Moloch

Toppeliuksen rikas kuvamaailma taipuu vaikka mihin. Evankeliumia nettisurfareille tarjotaan pilvikirkossa ihan seurakunnab puolesta, jossa Haukiputaan 3D-mallinnetun kirkon jumalanpalveluksiin voi osallistua netin kautta. Hienoa, että seurakunta uskaltaa kokeilla uutta. Perinteisempää toimintaa on 250-vuotisjuhlakirjan julkaiseminen, jossa kirkon kuvaohjelma oli komeasti esitetty. Mielenkiintoista taustatietoa Toppeliuksesta, kirkosta ja maalauksista olisi voinut lukea enemmänkin kuin mitä 15 euron arvoinen kirja antoi. Hyvä kuvateos.

Sydänkuvio lampetissa. Simson ja jalopeura -maalauksen sivellintyöskentelyä näkyy seinäpinnassa. 

Alttarin yläpuolella on Toppeliuksen kirjoittamana tutulta kuulostava teksti. Muinaisessa rippikoulussa mieleen on varmaankin painettu Raamatun keskeisin tiivistys: pienoisevankeliumi. Ristiinnaulitseminen ja teksti on sijoitettu kirkon tärkeimmälle kohdalle alttarin ylle.

Illan ohjelmassa kuultiin tuttuja klassikoita tuoreesti tulkittuna. Harmonikan hallitseva Anne-Mari Kanniainen yllätti eläytymiskyvyllään ja taidoillaan. Jumala loi (virsi 135) soljui rikkailla sävelillä, niin että kuulijana hämmästyin kuinka yhden ihmisen soitin täyttää kirkkotilan. Tuttu melodia kutoutui esille hiljalleen. Sua kohti Herrani (virsi 396) oli takuuvarma nostalgiabiisi ja joku takarivissä kuiski Titanicista. Nobody knows the trouble I´ve seen sai irrottelevan jazz-fiiliksen pintaan. Hienointa oli artistin eläytymiskyky ja tunne siitä, että musiikki syntyi siinä meidän edessä. Konsertissa ei ollut ollenkaan suorittamisen tuntua vaan musiikkinautinto ja esittäjän persoonallista kappaleiden tulkintaa. Konsertissa oli aito ja vilpitön fiilis ja siitä jäi hyvä mieli. Hieno elämys!

Iltahartaus oli kesken konsertin. Pappi puhui rauhalliseen tapaan kirkastus-teemaa käsitellen eleettömästi ja rauhallisesti.

Päivä vain ja hetki kerrallansa (virsi 338) saatteli kulkijat matkaan herkistyneessä mielentilassa. Musiikki ja kuva puhuivat puolestaan. Soi kunniaksi Luojan -otsikoitu fiilis säilyi konsertissa.

Jaakko Suonperän suunnittelemassa saarnatuolissa on enkelikoristeita. 

YouTubesta löytyy videokuvaa Haukiputaan vanhasta kirkosta:

Oulunsalon kirkko

Puukotettu alttarimaalaus ja kaksi kirkkopaloa samana päivänä

Oulunsalon kirkon eteisessä on värillinen luonnos fasadista.

Oulunsalon länsitornillinen pitkäkirkko on paikkakunnan kolmas kirkko edellisten tuhouduttua ja se on  rakennettu 1891 Julius Basilierin piirrosten pohjalta ja remontoitu mahdollisimman lähelle alkuperäistä vuonna 2002.

Hautausmaalla on muistomerkki ensimmäiselle Oulunsalon kirkolle, jonka maalaukset olivat konterfeijari-kirkkomaalari Lars Galleniuksen käsialaa. 

Hautausmaalla on muistomerkki tulipalossa tuhoutuneelle kirkolle. Kansantarinan mukaan piispa oli ollut merihädässä ja luvannut rakentaa kirkon Oulunsalon ja Kempeleen välillä, minkä on täytynyt tapahtua ennen vuotta 1655, jolloin Oulunsalon ensimmäinen kirkko paikalle pystytettiin. Seurakunnan verkkosivujen mukaan kirkkoa oli kutsuttu myös uhrikirkoksi, sillä merimatkan onnistumiseksi kauppiaat ja merimiehet alkoivat antaa lahjoja kirkolle taatakseen turvallisen matkan. Lahjoista ei ole enää paljon tietoa, sillä 1720-luvun isoviha vei kalleudet kadoksiin ja osan Pohjois-Pohjanmaan ihmisistäkin pakosalle Ruotsiin tai pakkosiirtona maaorjiksi Venäjälle.

Tämän ensimmäisen kirkon maalaukset oli muistokiven mukaan tehnyt konterfeijari-kirkkomaalari Lars Gallenius, jonka yhden työn, Raahen vanhassa kirkossa ollutta maalausta Tiellä Emmaukseen voi tutkia ainakin Kansallismuseossa (kopio Raahen museon kirkkosalissa).

Maa ja taivas katoavat,
mutta Herran sana pysyy 
iankaikkisesta iankaikkiseen

Oulunsalon toisen kirkkorakennuksen vei tulipalo. Suomalainen Virallinen Lehti 1882 ihmettelee kirkkojen vakuutuksia ja ukkosenjohdattimienn tilaa:

Kirkkoon astuessa puuhun sovelletun uusgotiikan näkee heti. Korkealle kohoavat pylväät ja suippokaarimaisuutta hakevat ikkunat nostavat ajautukset korkeuksiin. Fiilis on samanlainen kuin kymmenen vuotta aiemmin valmistuneessa Lüchowin kädenjälkeä olevassa uusgoottilaisessa Tyrnävän puukirkossa, vaikka Tyrnävällä väritys on pastellisempi. Korkeat ikkunat tuovat valoa juhlavasti aika pelkistetyltä vaikuttavaan tilaan. Tyrnävän kirkossa voisi ottaa oppia Oulunsalon valaistuksesta. Remontissa kirkkoon on asennettu eleettömät valot, jotka eivät häiritse yleisvaikutelmaa. Hienolta näyttää ja valoa varmaankin riittää marraskuun pimeilläkin.

Voisiko ulkofasadin pilastereissa olla viitteitä gotiikan tyylipiirteisiin kuuluvaan "kirkon korsettiin"? Kun gotiikan seinäpinnat kohosivat uusiin korkeuksiin ja ruusuikkunapinta-alat olivat suhteellisen suuria, tarvittiin ulkopuolisia tukirakenteita. Oulunsalon kirkon pilasterit rytmittävät ja ryhdittävät seinää, ne eivät varmaankaan ole vain empirearkkitehtuurin tyyliin klassiseen arkkitehtuuriin liittyviä koristeita, vaan aidosti hirsiseinän tukirakenteita?

Uskomaton ukkonen vei 14. kesäkuuta 1882 Oulunsalon ja Lumijoen kirkot. Samana päivänä salaman sytyttämät kirkot paloivat käyttökelvottomiksi. Oulunsalossa saatiin pelastettua mm. alttaritaulu ja saarnastuoli. Toppeliuksen maalaamaa saarnastuolia säilytetään nykyisin Pohjois-Pohjanmaan museossa Oulussa.

Kirkon (mielestäni ei niin kauhean onnistunut) alttaritaulu on pelastettu puukolla leikaten edellisen kirkon tulipalosta, joten nykyisissä kehyksissään se on sommittelultaan aika ahtaan oloinen, mutta henkii historiaa. Maalaus on oululaisen taiteilijan G. A. Dahlströmin vuonna 1855 maalaama. Dahlströmistä en löytänyt mitään tietoja. Aiheena hieman naivilla otteella maalatussa alttaritaulussa on Jeesus ristillä.

Myöskään kirkkosaliin sijoitetuista, uudemmista taideteoksista en onnistunut löytämään tietoa. Ehkä joku voi heittää tietoa blogin kommenttikenttään? Tästä uudesta maalauksesta ja sen rytmistä tykkäsin. Kenen työ on kyseessä? Samaan valokuvaan taltioitui vanhan kirkon palosta pelastettu kynttiläkruunu.

on

Hautausmaalta löytynyt metalliesine, jossa tekstiä.

Erityisesti rannikkokaupungeissa on kirkko- eli votiivilaivoja.

Oulunsalon kirkossa oli Kauneimmat virret -yhteislaulutilaisuus, josta myöhästyin puoli tuntia, kun olin katsonut alkamisajan väärin. Lapsikuoro lauloi ja virsiä oli runsaasti. Eipä joukkoon sattunut kylläkään montaakaan tuttua. Ehkä virret tulisivat tutuksi laulamisen kautta, mutta eivät monetkaan avaudu tällaiselle kirkkoon poikkeajalle, vaikka joukkoon mahtuu läheisiäkin tekstejä ja sävelmiä, jotka menevät ihon alle. 

Taas palaan ajatukseen taiteen-uskonnon-viihteen linjoilta. Pitäisi varmaan laulaa läpi Syntisen virsikirja ja lukea Jaakko Heinimäen ajatukset iskelmien ja lastenlaulujenkin hengellisesti tulkittavista sisällöstä. Jotenkin sellaista aktiivista otetta tässä omaankin tarkkaavaisuuteen kaipailen. Taas kuului kuiskailevan porukka taputuskäytännöistä, kun joku aloitti lapsikuorolle tarjottavat aplodit. Julkisuudessa on käyty keskustelua häämusiikista ja siitä, mikä sopii kirkkoon ja mikä ei. Papitko vetävät linjauksia hääparien kanssa keskusteltuaan? 

Kirkossa oli paljon lapsia, kuten arvata saattaa. Loppuajasta kärsivällisyys alkoi pikkuväellä loppua ja kirkkokansa veisasi lasten liikkuessa aika levottomasti paikasta toiseen. Kiinnitin huomiota, että pieniä lapsia hoitavat äidit osasivat virsien sanat ilman virsikirjojakin, joten joillekin valitut virret olivat läpeensä tuttuja. En päässyt tällä(kään) kertaa fiilikseen. Mitähän tässä nyt on oikein hakemassa kirkkotiellä?

Revonlahden kirkko

Tummat Toppeliukset, metamorfoomai ja piilosilla leivinuunissa

Revonlahden kirkko näkyy kasitielle ja sen ohi hurauttaa helposti, vaikka paikka on tiekirkko - ainakin nyt vuonna 2015. Jyrkkä paanukatto, kuusiruutuiset ikkunat ja punainen ulkovuoraus erottuvat kirkkotarhan keskeltä. Pohjalaista renessanssia edustava kellotapuli seisoo jykevästi paikallaan ja tapulin ovet ovat auki. Alkamassa on sanajumalanpalvelus. Kesälomalainen kiittää, että alkamisajankohta on vasta puoliltapäivin.

Revonlahden kirkko on rakennettu 1775. Se on puinen, tasavartinen ristikirkko. Pääovi ei ollut kovinkaan hierarkisesti merkitty, joten menin sisälle epähuomiossa ristin oikeanpuoleisesta sakarasta, kuten moni muukin. Odotuksissa oli nähdä kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen viimeisiksi jääneet maalaukset vuodelta 1821. Ensireaktio alttaritaulujen ääressä on tyrmistys. Ilmeisesti kankaalle maalatut työt ovat menettäneet värinsä vuosisatojen kuluessa ja ovat äärimmäisen tummia, niin että hahmoja on vaikea erottaa. Onneksi aarnatuolin ja seinämaalauksen värit ovat säilyneet ilmeisesti erilaisen maalaustekniikkansa vuoksi, niitä lienee myös korjailtu 1911-1912.

Kirkkosali on intiimi ja perinteikäs. Alttarin ympärillä on yllättävän suuri avoin tila. Ihmisiä saapuu kirkkoon vauvasta vaariin, niin että seurakuntaa on koolla ihan mukava määrä.

Tyyliltään pohjalainen renessanssitapuli (kolminivelinen) valmistui 1782.

Kirkon tapuliin on laitettu esille kirkon varhaisimmat urut, jotka on hankittu 1890 Ylivieskasta ja mainitaan huonoäänisiksi, sekä muuta esineistöä. Kirkkotiellä kulkiessa on minulle ollut uutta urkujen myöhäinen tuleminen lähikirkkoihin. Monet uruista on hankittu vasta 1800-luvun loppupuolella. Jotenkin urkumusiikin on mieltänyt kirkkoihin kuuluvaksi kautta aikain varhaista munkkilaulua lukuunottamatta. ;)

Vaivaistukin tynkä? ja ruostuneita hautaristejä. Kehystettyjä autonomian ajan tiedotteita ja käytöstä poistettu kynttiläkruunu. Tapuli on mielenkiintoinen tavarataivas.

Revonlahden kirkosta kirjoittaessa ei voi ohittaa Revolahden taistelua Suomen sodan ajalta. Kun huhtikuista lumihankea tallasi Venäjän ja Ruotsin joukot verisiä pistimiä heilutellen, kirjoitettiin Suomen historiaa uusiksi. Pappilan lapset olivat leivinuunissa piilossa ja illan koittaessa 94 ruotsin armeijan nimissä taistellutta sotilasta oli kuollut. Pappilan ruustinna ei järkytykseltään kuulemma toipunut koskaan ennalleen, vaikka kykeni auttamaan molempien valtioiden haavoittuneita taistelun tauottua. Venäläisiä kuoli, haavoittui tai otettiin sotavangiksi yli 600. Pappilan pihalla on venäläisen kenraalin Bulatovin antautumisesta muistuttava kivi, jolla hän antautuessaan oli istunut. Millähän mielin Tapuliin tyyrättyä Aleksanteri I julistusta ovat aikalaiset lukeneet?

Mikael Toppelius (1734-1821) oli vanha mies Revonlahden maalauksia tehdessään. Voisi kuvitella, että entisajan mestari-kisälli-tavan mukaan hänellä oli apumiehiä maalauksia tehdessään, sillä ikärasistiksi leimautumisen uhallakin voi sanoa, että 87 vuotiasta ei voi kuvitella yksin vastaavaan maalausurakkaa tuona aikana.

Alttariseinällä on kolme todella tummaa maalausta: Jeesus Getsemanessa, Jeesus ristillä ja Jeesus nousee haudasta. Useissa lähetissä puhutaan alttaritriptyykistä, mutta olen tottunut ajattelemaan triptyykkin samoissa kehyksissä olevaksi kolmen kuvan sarjaksi? Noh, hyvin yhteensopiva kolmen maaaluksen sarja Toppeliuksen kokonaisuus Revonlahden kirkossa kyllä on.

Mutta mutta... mitä on tapahtunut väreille? Seinämaalaukset ovat säilyneet heleinä, mutta alttarimaalausten hahmot ovat hävinneet tummuuteen. Onko konservoinnilla enää mitään tehtävissä? Onko teoksia huollettu koskaan? Revonlahden kirkko kuuluu Raahen seurakunnalle, joten herätys siellä päättäjät!

Tämän päivän kirkkopyhä oli kirkastussunnuntai, jota vietetään Jeesuksen kirkastumisen vuoksi (metamorfoomai) ja vihreiden pyhien jälkeen kirkkotekstiilit oli vaihdettu valkoisiksi, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy. Valkoinen on esillä suurina juhlina, jouluna ja pääsiäisenä.

Pyhän ajatuksena on siis Raamatun kertomus siitä, kun Jeesus lähti kolmen opetuslapsen kanssa syrjään vuorelle (mukana Pietari, Jaakob ja Johannes). Usein mainitaan Taaborin vuori.  Pilven verhoamana nähtiin valoilmiöitä - herkku aihe kuvataiteilijoille! Vanhan testamentin Mooses ja Elia ilmestyivät ja lisäksi kuultiin Jumalan puhuvan "Tamä on minun poikani, kuulkaa häntä".

Kirkastussunnuntaina kuultiin päivän lukukappale muistaakseni Luukkaan mukaan, jonka kuva (niinpä niin, siivekkäine tunnushärkineen) on Revonlahden saarnatuolissa Toppeliuksen maalaamana. Jos ymmärsin papin puheesta oikein, niin eri vuosina luetaan eri evankeliumipätkät.

Sanajumalanpalvelusta rytmitti juurevasti lauletut virret. Edellisviikon Luukkaan kappelin modernista otteesta ei ollut paljon jäljellä, tässä tilaisuudessa luotettiin perinteikkyyteen, jota vuosisatainen kirkkorakennus tuki. Pappi esitteli hienosti itsensä, kanttorin ja suntion ja ohjasi varmalla kädellä jumalanpalveluksen kulkua. Saarnan kristilliset korulauseet kumisivat tälle kuulijalle aika tyhjänä, pappi luotti Raamatun tekstiin sitä juurikaan avaamatta. Mitä kirkastussunnuntain sanoma nykypäivän ihmiselle merkitsee? Pitkähkön vuori-pilvi-kirkastus- jutun aikana oli jumalan palveluksen myöhäisestä ajankohdasta huolimatta käydä kuin kolmelle opetuslapselle Taaborin vuoren juurella...

Juurevan virsilaulun lisäksi mieleen jäi tapa jolla kirkollisten ilmoitusten sekä kanttorin urkusoolon aikana kuolleen omaiset nousevat seisomaan ja suntio sytyttää kynttilän. Jumalanpalveluksen päätyttyä pappi kävikin kirkkokansan kättelyn sijaan hienosti ottamassa osaa suruun ja jututtamassa omaisia. Hieno ele!

Mikael Toppelius, Kylväjä, 1821

Perinteitä uhkuvassa Revonlahden kirkossa katse kiinnittyi ahkerassa käytössä olevaan kirkkokoriin. Lasten on helppo jaksaa jumalanpalvelus ja jäykän pönötyksen sijaan on mahdollisuus rauhalliseen leikkiin. Tämä on minulle ihan uutta.

Saarnatuolin taakse Toppelius on maalannut esiripun, laskoksia täynnä olevan verhon.

Transfiguration of Jesus - Jeesuksen kirkastuminen taiteessa