Paavolan kirkko

Mitä yhteistä on Paavolan kirkolla ja Nuuskamuikkusella?

Vaalea puukirkko on minulle tuttu vuoden takaa kesähäistä, joiden aikana ei kirkon arkkitehtuuria paljon tuijoteltu. Tiedot ovat siis taas kerran nollassa kirkkoon astuessa. Mutta ainahan ei tarvitse tietää niin hirveästi, nyt nautittiin musiikista. Kesäisenä sunnuntai-iltana 28.6.2015 Petrus Schroderus lauloi Markus Vaaran säestyksellä kesäisiä säveliä, mm. Merikantoa, Madetojaa, Brahmsia ja kansansävelmiä. Porukkaa oli tullut Siikajoen kulttuuritoimen järjestämään tilaisuuteen paljon.

Raahen seurakunnan verkkosivuilla sanotaan, että Paavolan kirkko rakennettiin vuonna 1756 reippaalla tahdilla 66 päivässä. Lähdekritiikki on taas paikallaan, sillä sama aika sanotaan Vihannin kirkosta. Vai onko 66 päivää jokin kirkonrakennuksen vanha standardi? Epäilen.

Kirkon yleisilme on valkoinen, sillä kuuluisan kirkkomaalari Toppeliuksen "liian maalliset" työt on maalattu aikoinaan piiloon ja alttaritaulu tuhoutui tulipalossa, kun se oli restauroitavana Oulussa. Olisipa mielenkiintoista tietää millainen kuvaohjelma valkoisten maalikerrosten alla voisi olla - vai onko alkuperäiset maalaukset kokonaan kadonneet?
Tulen tuhoamassa alttaritaulussa oli kirkkomaalari Toppelius maalannut perimätiedon mukaan Luohuan vastarannankiiski-isännät helvettiosaan. Sama kostomentaliteetti oli jo Michelangelolla Sikstuksen kappelin Viimeisessä tuomiossa 1500-luvulla: maalausta kritisoinutta Paavin seremoniamestaria jäytää käärme nivusista ja päähän on kasvanut aasin korvat. ;D Toppeliuksen töistä on saatu esille vain saarnatuolin maalaukset - henkilöhahmot saarnatuolin laitamilla.

Kirkon rakennusvuosi 1756 onn maalattu saarnatuolin yläpuolelle. Saarnatuolin taustan hirsipintaan on maalattu draperia, laskosteltu kangas. Saarnatuolissa on mielenkiintoinen saarnan pituutta mittaava tiimalasinelikko. Joissakin lähteissä sanotaan, että saarnan mitaksi on määrätty joinakin aikoina tunti. Jumalanpalveluselämä on ollut viikkoja rytmittävä juttu. Kirkossa ja ehtoollisella käyntiä on valvottu ja poissaolot on joutunut selvittämään.

Nykyinen alttaritaulun on 1965 maalannut kuvisopeksi kouluttautunut kuvataiteilija Laila Järvinen. Aiheena on Jeesus Getsemanessa. Eli taas rukoillaan puutarhan rauhassa. Maalaus on selkeästi uuden oloinen 1700-luvun ympäristössä. Kiiltokuvamaisessa aiheessaan helposti lähestyttävä ja aavistuksen naivistinen kaunistelevalla tyylillään.

Ai niin, se Nuuskamuikkusen ja Paavolan kirkon yhteys... Alttaritaulun taituroinut Laila Järvinen on Muumi-kirjojen suomentaja ja samalla tiettävästi Nuuskamuikkusen, Tiuhdin ja Viuhdin, sekä Niiskuneidin suomenkielisten nimien keksijä!

Paavolan lämminhenkinen kirkko on juhlava mutta intiimi. Kirkkotieläisen ottaa vastaan kellotapuli, jonka läpi kirkkoon voi astella. Kirkon välittömässä läheisyydessä on hautausmaa. 

Paavolan kirkko oli hieno konserttipaikka. Komeaääninen Petrus Schroderus lauloi käsiohjelman tekstin mukaisesti kovaa ja korkealta, lihaa säästämättä ja laadusta tinkimättä. Laulajan ja säestäjän ammattitaidon puolesta ei tarvinnut jännittää, huippusuoritus. 

Konsertin äitienpäivämäinen ohjelmisto ja välispiikit mietityttivät. Kun tämän blogin teemana on ollut kirkkoihin ja seurakuntatoimitaankin tutustuminen, oli konsertti siinä mielessä harha-askel kulttuuritoimen järjestämän tilaisuuden puolelle. Hengellisten sävelten lomassa uruin säestetty Rakastan elämää tuntui iskelmäradiomaiselta vedolta. Paatokseen alkoi loppukonsertista turtua ja konserttiin kuuluvat suosionosoitukset seisaaltaan tuntuivat kai jo perinteistä kirkkoetikettiä rikkovalta henkilöpalvonnalta? ;) Oskar Merikannon apostoliksi itseään nimittänyt säestäjä veisteli encore-biisin Merikannon Laatokka kuvaavan heitä, kun siinä sanotaan "...soi kuningas unelmiaan". Ehkä nykyaikana kirkkotilaan mahtuu monenlaisia kuninkaita?

Ortodoksikirkon ikoneista on turhaa hakea signeerausta, kun ajatellaan, että kuva on syntynyt taiteilijan käden kautta, mutta Jumalan kunniaksi ja Hänen myötävaikutuksellaan. Taiteilijuuden häivytystä - ei henkilöpalvontaa.

Hengenravintoa konsertissa tarjosi Muistatko vielä sen virren, joka herkisti iäkkään kuulijakunnan. Kappaleen fiksuus on melodian alle peittyvä 377 Sun haltuus rakas isäni, jonka säestäjä "aukisoitti" vielä kappaleen hännäksi. Kappaleen syntymisestä kerrotaan monenlaisia tarinoita Leinosta ja Merikannosta. Scroderuksen tulkinta oli konsertin onnistuneimpia kohtia.

Oi, muistatko vielä sen virren,

jota lapsena laulettiin,

kun yö liki ikkunan liikkui,

se virsi se viihdytti niin. 

Se antoi rintahan rauhaa,

se uskoa unehen toi. 

Jos muistat vielä sen virren, 

nyt laula, laula se, oi!

                                   Eino Leino

Ehkä kukkea kesäilta on verrannollinen joulu- tai äitienpäiväkonserttijuhlaan, johon kansaan menevä ohjelmisto passaa kylien kesäjuhlahengessä. Ihan tunnelmaan pääsi mukaan, vaikka välillä paatoksen ja kiiltokuvamaisuuden välistä piti hakea laulujen perimmäistä ajatusta, joita suomalaiset suurnimet ovat sävelmiin ja sanoituksiin takoneet. Suomen kulttuurin isiksi säestäjä Markus Vaara heitä kutsuikin, kunnioitusta heille kysellen. 

Missä on kirkon nykypäivä? Missä on kansaan menevät yksinlaulun nykybiisit? Missän on nuoret kirkoista? Missä ovat nuoret yksinlaulutilaisuuksista? Jos tämä kuulija olisi halunnut maalata peittoon pari "liian maallista" biisiä kirkkotilaan kuulumattomana, niin mitähän sensuroisivat Toppeliuksen maalaukset valkoisiksi sutineet seurakuntalaiset vuosisatojen takaa. Aika muuttuu ja konservatiivin itsesätään löytäneen kulkijan matka jatkuu kirkkotiellä.

Oulun tuomiokirkko

VALOA ja Suomen vanhin muotokuva 

Bongasin netistä Oulun tuomiokirkossa järjestetyn Raamattuhetken, jonka alaotsikkona oli Raamattu Oulun tuomiokirkn taideteoksissa. Jes, täsmäaihe tälle kirkkotielle, kun monen teoksen tulkinta on tällä Raamattutuntemuksella ja yleissivistyksellä suoraan sanottuna aika heikkoa. Illan teemaksi valikoitunut vapaahko teema: VALO, kerrottiin meille kuulijoille kierroksen alussa ja taiteen äärelle meitä johdatti teologiharjoittelija Titta Pirkola ja pastori Anna-Mari Heikkinen leppoisasti taiteesta jutellen ja Raamatun kohtia taideteoksiin sitoen.

Valoa aamusta iltaan. Päädyn maalaus on 1997 valmistunut. Kierroksen lopuksi veisattiin teemaa kiteyttänyt virsi.

Vuonna 1777 rakennettu Oulun tuomiokirkko tehtiin niin isoksi, että sinne mahtui tuon ajan oululaiset n. 2400 asukasta kerralla sanan ääreen. Edelleen jaksan ihmetellä, että kirkoissa tapahtuu muutakin kuin jumalanpalveluksia - yllätys se on varmaan monelle muullekin, sillä taidekierrokselle saapui sadesäässä vain kolme ihmistä! Tällä kirkkotiekokemuksella näyttää siltä, että ainakaan näin kesäaikaan ei porukka ole liikkeellä.

Oulun tuomiokirkko on näkemisen arvoinen paikka. Kesken kierroksen paikalle pyyhälsi englanninkielinen turistiryhmä. Kirkon puurakenteet tuhoutuivat kertaalleen värjärimestari Papen talosta alkaneessa Oulun palossa 1822, mutta Carl Ludwig Engel suunnitteli kirkon uusiksi säilyneiden kiviseinien raameissa. Tämä preussilainen empiren enkeli Engelhän vastaa Senaatintorin kokonaisuudesta Helsingissä ja monesta muusta arvokohteesta, joten Suomen arkkitehtuurin suurnimi saatiin liittää tällä kertaa tähän kirkkotieläisen blogiin.

Tänään liikkeelle lähdettiinn tuomiokirkon eteisestä, jossa vastaan tulee 1997 valmistunut taideteos

Aikoinaan Roomassa katselin arjessa ahertavia kaupunkilaisia, jotka piipahtivat ohikulkiessaan kirkkoon. Ne heittivät rukouksen yhtä vauhdikkaasti kuin kahvilan espresson ja jatkoivat matkaansa. Sellaista (urbaania) kirkkokulttuuria ei taida Suomessa olla? Kirkon kynnys on korkea. Oli aika mukava juttu, että kierroksen alussa esiteltiin Palava pensas- niminen kynttelikkö, uniikki taide-esine johon sytytimme kynttilät ennen kirkkosaliin peremmälle astumista. Lähetystyö ei nyt saanut näistä kynttilöistä rahaa, kuului kierroksen ohjelmaan maksutta, mutta muuten kynttilärahat lähtevät hyvään tarkoitukseen. ;)

Kirkon alttaritaulun on maalannut Suomen taidehistorian tuttu nimi Robert Wilhelm Ekman 1860 ja väkisinhän siitä tulee mieleen Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla oleva Ekmanin Väinämöisen soitto. Tällä kertaa romanttisen aikakauden kiiltokuvamaiseen tyyliin kuvattu Jeesus on päähenkilönä, kun Pietari, Jaakob ja Johannes seuraavat Kristuksen kirkastumista Taaborin vuorella. Siis mitä ihmeen kirkastumista? Kristuksen kirkastuminen on yleinen kirkkotaiteen aihe alttarimaalauksesta kertovan verkkosivun mukaan, mutta käsite on ainakin minulle hämärä. Tässä ei siis vielä nousta taivaaseen?

Vaikeasti valokuvattava Messeniuksen muotokuva kiiltelee tuossa sakastin oven päällä.

"MUSAE POST FUNERA FLORENT MORS SINE MUSIS VITA." 
Suomen vanhimman (todennäköisesti 1611 maalatun) muotokuvan voi nähdä normaalilla kirkkoreissulla sakastin oven vieressä. Hyvin on säilynyt useiden korjausten jälkeen. Iso-Vihan aikaan 1700-luvun alussa olis voinut säilyttää paremminkin, sillä kasakat tökkivät maalaukseen 19 reikää. Kirkkomaalari Toppelius on maalausta korjaillut. Maalauksessa on kuvattu kolmikymppinen Johannes Messenius. Maalaus on kulkeutunut Suomeen mallinsa mukana, joka oli näiden 1600-luvun uskonkiistojen kahnauksissa ryvettynyt ja lopulta määrätty Kajaanin linnaan lusimaan. Hovitaiteilija Cornelius Arendtz on maalannut tämän työn lisäksi mm. Ruotsin kukun Kustaa IV Adolfin ja tyttärensä Kristiinan kuvat, joilla oli myös saikkinaa tämän katoliset-protestantit-asetelman kanssa. Kuninkaaltahan lähti henki 30-vuotisessa sodassa (Veristä takkia voi tutkiskella Tukholman Livrustkammarnissa) ja tytär Kristiina luopui kruunusta kääntyen katoliseksi, niin että hautapaikan tai muistomerkin löysin turistimatkalla lokakuussa 2013 Pietarinkirkosta Roomasta. Muusat tai runottaret kukoistavat kuoleman jälkeen. Kuolemaa on elämä ilman runottaria, kuiskaa Messenius haudan ja neljänsadan vuoden takaa meille kirkkotiellä kulkeville. Vanitas - memento mori - muista kuolema - kuiskaa varmaan maalauksen alalaitaan sijoitettu pääkallokin.

  Messeniuksen muotokuvasta löytyy tietoa Oulun seurakunnan verkkosivuilta

Kuvan lasimaalauksessa on joulun tapahtumia. Oululaisittain tiernapoikien sanoin:

Tähti se kulukeepi itäiseltä maalta, itäiseltä maalta,

ja se sanomaton kirkkaus, se ulos loisti.

Ja se tähti oli Jumalalta ulos lähetetty, ulos lähetetty.

Ja he riensivät uhraamaan kultaa, pyhää savua ja mirhamia,

ja mirhamia.

Värikkäitä lasimaalauksia on useilta eri ajoilta. Tässä aiheena kyyhkynen, tuli ja kala -kristillistä symboliikkaa.

Alussa oli sana

Kirkon kryptassa toimii kahvila ja seiellä on Hannu Väisäsen taideteos, joka ei sattunut silmiini. Mary Jane Gregory on tehnyt kryptan lasimaalaukset 1997.Teoksissa on orjantappurakruunu-aihe uudella tavalla ja kirjamainen aihe, Raamattu.

Leppoisa, keskusteleva taidekierros kesti tunnin verran. Kirkkotaiteesta sai irti enemmän näin ohjatusti kuin yksin siihen tutustuen. Iltahartaudesta kävi lopuksi laulettu virsi, johon ei viiden hengen porukalla paljon ääntä irronnut, mutta meitä johdattaneen teologiaharjoittelijan ääni soi kauniisti.

Oulun seurakunta näyttää tarjoavan keskustelupohjan ja virtuaalikirkon, jos ei paikanpäälle pääse.

Kirkko on peittynyt rakennustelineisiin, korjaukset ovat menossa kesällä 2015.

Piispa Franzenin patsas kirkon edustan puistossa.

Oulujoen kirkko

Mustikanvarpujen keskellä  SOLA FIDE -SOLA GRATIA

Oulujoen kirkko on valmistunut 1908 ja se on yksi Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien rakennuttujen kulttuuriympäristöjen luettelon kohteista, yritystä on päästä maailmanperintölistoillekin Petäjäveden vanhan kirkon kaveriksi - en tiedä onnistuuko. Kirkko on hienosti metsän ympäröimänä. Vaalean vihreät mustikanvarvut reunustavat kulkureittiä ja pääovea on vaikea hahmottaa. Symmetrisiin julkisivuihin tottunut matkaaja hämmentyy jugend-ajan epäsymmetriasta. Ikkunoiden pieniruutuiset yläosat ja vaaleita seinäpintoja reunustavat tummemmat kehyslaudat henkivät rakennusajan tyylipiirteitä.

Arkkitehti Viktor J. Sucksdorff on ammentanut ajan hengen mukaisesti Itä-Karjalan kansanarkkitehtuurista. Ihan karjalaispirtissä ei kirkossa sentään olla, mutta tyylivaikutteet ovat selvät: sisätilan maalaamattomat hirsiseinät ja kirvesmiesten taidon arvostaminen vievät ajatukset ajalle tyypilliseen karelianismiin ja kansallisromantiikkaan. Pohjois-Suomen ainut säilynyt puujugend-kirkko on kokonaistaideteos ilman alttaritaulua. 

Paljaat hirsipinnat nostavat kansallisromantiikan tyylipiirteet mieleen. Kirkko on lämmin ja karun kaunis. Kirkon kelloon on jonkin tietolähteen mukaan kaiverrettu isänmaallisesti "Oi, Herra siunaa Suomen kansa". Ympäristön metsämaisema ei voisi suomalaisempi olla. Kirkon ympäristön hoidettua nurmikkoa on palautettu joidenkin lähteiden mukaan takaisin metsämaaksi - todella kannatettava idea!

Oi, kuulautta taivaan, ei yötä ollenkaan!

Jumalanpalveluksessa, ehtoollismessussa, laulettiin Toivo Kuulan säveltämä virsi 574, jossa on ajankohtaan ja kirkon henkeen sopivaa isänmaallista paatosta. Ehkä messun tunnelmaa ja tulkintoja värittää minulla läheisen Hiukkavaaran kasarmialueen henki. Oulujoen kirkko taitaakin olla aika monen muistoissa sotilas- ja vihkivalojen paikka. Pakko tietysti hirvitellä virsikirjan sivua selaillen, miten Kuulalle kävi virren sävellysvuonna 1918 Viipurin Seurahuoneella. Isänmaallisessa hurmoksessa ja sodan raaistamissa mielissä on vaaransa. (Eikä kuula kalloon- tapausta hillinnyt ollenkaan vappuaaton iloksi tuotu 25 litran spriikanisteri). Viinan kiroja sopii ajatella tänä juhannussunnuntaina, kun puolella Suomea on krapula?

"Pyydä minulta mitä tahdot, niin annan sen sinulle."

Juhannus, Johannes Kastajan synttärit rakentaa aasinsillan myös kyseisen synttärisankarin kuvaamiseen. Uskonnollisen taidehistorian kuvastoon, kunnon kauhukabinettiin, kuuluu Johannes Kastajan irtonainen pää. Muistattehan Herodeksen villit synttäribileet ja sen hurjat seuraukset? Taidehistorian vakiintunutta kuvastoa on hekumallisesti tanssinut Salome, joka kantaa tarjottimella Johannes Kastajan päätä. Versioita löytyy satoja aina Caravaggiosta lähtien. Tässä kuvaesimerkkejä kuvataiteista kauhisteltavaksi juhannussunnuntai-iltaan halukkaille.

Siinäpä on suomalaiseenkin juhannukseen draamaa ja ristiriitaa meidän kirkkotietä kulkevien sielunmaisemaan. Samaan keskikesän viikonloppuun mahtuvat Salomen synniltä haiskahtvat juhannustanssit ja sunnuntain sovitteleva ehtoollinen.

Oulujoen kirkon ainoita maalauksia on tämä Venny Soldan-Brofeltin öljyvärityö, joka kuvaa Jeesusta erämaassa. Mielenkiintoisesti kehystetyn taideteoksen on lahjoittanut oululaistehtailija Åströmin vaimo. (Nahkatehtaasta olenkin kuullut loputtomiin juttuja, kun mummuni vaari oli siellä vuosisadan alkupuolella töissä). Näkeekö Jeesuksella monesti turbaania? Jeesuksella on valkoiset, viattoman ja pyhän vaatteet, mutta ei sädekehää. Maalauksesta kerrotaan enemmän Oulujoen kirkon taiteen sivustolla. 

Kirjailija Juhani Ahon vaimon, taiteilija Venny Soldan-Brofeltin taiteesta lisää tässä Kuopion taidemuseon taidevartissa: 

Sisäikkunoiden koristeena on orjatappurakruunuja ja keskimmäisissä kruunuissa on ruusuja. Kirkkosalissa ei juuri muita koristeita olekaan, eikä niitä kaipaa.

JHS - Jesus Hominun Salvator - Jeesus ihmisten pelastaja. No, ne viime blogipostauksessa ihmettelmäni apostolithan tarkoittivat opetuslapsia. Nimet on nyt Oulujoen kirkossa kirjoitettu kirkon päätyyn, mutta yksi alemmaksi kuin muut: Juudas. Juudas on se kavaltajatyyppi, jonka jalkojen juureen maalataan ehtoolliskuvauksissa musta kissa synnin ja kavalluksen merkiksi tai joka on Danten alimmassa helvetissä Jumalaisessa näytelmässä. Erikoista, että kirkon ulkoseinässä on tällaista koristelua, kun sisätila on niin pelkistetty.

Kirkkoon oli juhannussunnuntaina tullut 24 ihmistä. Tunnelma oli unelias, mutta saarna puhutteli. Taitaa pappi tai jumala lukea tätä blogia, kun sain vastauksia edelliseen kirjoitukseeni, jossa heitin ajatuksen siitä, että voiko uskontoa suorittaa - päteä päättämällä, että nyt kierretään kirkkoja. 

Se on kuule vissiin niin, että meillä luterilaisilla mennään sola fide - sola gratia -mallin mukaan. Omat hyvät teot eli kirkkokierrospingotus ei taivaan ovia avaa. Pappi kertoi rippikoululaisten muistisääntöä ARMO-sanaan ja tulihan tässä aikamoinen fariseus-fiilis, kun uskonnollista kilvoittelua ja kirkkotiekierroksia bloggaa julkisesti. Luterilaisuuteen kuulunee vaatimattomampi meno - itsestä ja kirkossa käymisestä ei huudella? Ensimmäiset tulee viimeiseksi ja se heikoin ja syntisin istuu Jeesuksen vierellä kunniapaikalla. ARMO.

Sydänten rikkaruohoja pitää kuulemma kitkeä tasaiseen tahtiin, sillä uutta kasvaa yhtä vauhdilla kuin ruohottuvalla kasvimaalla (en oo muuten vieläkään saanut vuoltua hernemaalle tukikeppejä). Mutta mutta, mitkäs niitä syntejä ja rikkaruohoja ovat? Mitä jos ei tässä syyllistytäkään omissa juhannustunnoissa vaan annetaan kaiken rehottaa luonnontilassa, kuten vaaleanvihreiden mustikanvarpujen Oulujoenkirkon kupeessa. Kyytiä kitkemiselle ja tasaiselle nurmikentälle kirkon kupeesta? Mä taimi olen sun tarhassas...

P.s. Plussaa virsivalintojen sekaan pujahtaneelle Pekka Simojoen virrelle vuodelta 1985, joka kuulosti etäisesti rippikoulusta tutulta. Nimi ei jäänyt mieleen, mutta herättäähän se, kun joku sävel on tuttu ja pystyy veisaamaan mukana. Ehtoollisen sisältänyt messu oli tunnin mittainen ja jaetun käsiohjelman kanssa pysyi helposti hommassa mukana. Plussaa myös siitä, että kirkkoon mennessä oli henkilökunta tervehtimässä ja pappi kätteli reippaasti kaikki kirkosta lähtijät. Jäi hyvä fiilis.

Oulujoen kirkko YouTubessa:

Vihannin kirkko

Kesäilta soi Vihannin kirkossa 

Keskiviikkona 17.6.2015 oli Vihannin kirkossa vuorossa urkumusiikkia Kesäilta soi -teemalla kanttori Leena Rautakosken esittämänä. Tsekkasin netistä erilaisia kirkkotapahtumia ja yllätyin, että seutukunnan kirkoissa tapahtuu paljon muutakin kuin jumalanpalveluksia. Kesäiltana kirkko soi komeasti nuoren kanttorin hyppysissä. 

Vihannin Sofia Magdalenan kirkko on minulle kertavierailulta tuttu Oulaisten nuorisokuoron joulukonsertista, joka on painunut mieleen oikeaan joulutunnelmaan virittäjänä. Ristikirkon alkuperäinen paanukatto on vaihtunut pärekatoksi, ja jo sata vuotta sitten nykyiseksi peltikatoksi. Kirkko on ollut joskus ulkovuoreltaan keltainenkin. Rakennuksen punainen ulkovuoraus ei anna odottaa paljon, se on koristeeton. Korkeimmalla kohoaa lanterniini, kattolyhty. Ulkokuori näyttää melko uudelta, mutta sisällä kirkossa yllättyy positiivisesti, kun kirkon todellinen ikä ja perimätiedon mukaan 66 päivässä jumalanpalveluskuntoon nousseet hirsikerrat paljastuvat. On raikasta tilaa hengittää!

Vuonna 1787 rakennettu Vihannin Sofia Magdalenan kirkko on saanut nimensä Kustaa III puolisolta, joka ei nimikkokirkossaan ole kyllä vieraillut. Kustaa-kunkku on hyväksynyt rakennuspiirrustukset ainakin muodollisesti. Antiikin arkkitehtuurista innostunut Kustaahan suunnitteli lähistölle Saloisiin  kellotapulinkin perimätiedon mukaan ihan omakätisesti, ennenkuin tuli murhatuksi sinne oopperan portaille Tukholmassa. Nastoja ja muuta Kustaa III sisäelimistä kaivettua murhasälpärettä on tullut töllisteltyä Livrustkammarenissa, Ruotsin kuninkaanlinnan museossa usempaan kertaan laivareissujen kulttuuriantina. Nykyisen kirkon tilalla on ollut vielä vanhempi 1691 rakennettu Josefin kappeli, jonka puutavaraa on käytetty nykyisen kirkon rakentamisessa.

Vihannin kirkon sakastin katossa on edellisen kirkon
 kattolautoja maalauksineen.

Järkevää kierrätystä: lattiarakenteissa on käytetty edellisen, 1691 rakennetun kirkon puutavaraa. Sain kurkistaa kirkon sakastiin, jossa näkyy edellisen kirkon kattolautoihin maalatut kuvat uusiokäytössä, sakastia koristaen. Jos ymmärsin oikein, niin 1600-luvun lautoja/hirsiä on kuulemma seurakunnalla lisää tallessa vailla lopullista käyttötarkoitusta. Voisivatkohan 1600-rapautuneet laudat ja kuva-aiheiden fragmentit päästä esille joskus sopivaan tilaan persoonalliseksi, historialliseksi kerrostumaksi?

Kustaa III puoliso, Sofia Magdalena
on antanut nimensä Vihannin kirkolle. 

Kasaritunnelmia 1983-84 tehdystä peruskorjauksesta huutavat erityisesti pallolamput, joista ainakin seinille sijoitetuille kasarilampeteille veikkaan katoamistemppua seuraavan peruskorjauksen yhteydessä. Oulun entsiestä raatihuoneesta on hankittu aikoinaan komeita kristallikruunuja kirkkoa valaisemaan. Komeaa urkukonserttia kuunnellessa katselin ristikirkon hirsisalvoksia, joiden nimeä en tiedä, ryhdikkäiltä näyttivät. Hammas-, haka- eli lukkonurkka? Onko hirsikaarissa ja alttaritaulun simpukkamaisissa c-kirjaimissa rokokoon tyylipiirteitä, rocaille-ornamentiikkaa?

Vihannin oma poika Emanuel Granberg 1754-1797 maalasi kirkon maalaukset, osan niistä ruokapalkalla. Alttarin kuva valmistui vuonna 1787 ja alla oleva Herran ehtoollisen asettaminen on myös Granbergin siveltimestä.

Suurikokoisessa kuvassa ristille naulitun käsistä ja jaloista valuu groteskisti verta isoina verinoroina. Maalauksen oikeassa laidassa on pääkallo, pääkallomäellä Golgatallahan tässä ollaan. Ristiinnaulitun taustalla näkyy Jerusalemin kaupunki. Mutta ketkä olivatkaan ristin juurella? Komeat draperiat, eli kankaan laskostukset, on taiteilija heidän vaatetukseensa maalannut. Jeesuksen vaippa heiluu tuulessa.

Kehysmaalaus näyttää kaukaa katsoessa nousevan seinäpinnasta komeasti esille. Kolmiulotteisuutta korostaa ylimmän hirsikerran muotoilu maalauksen ulkoreunan mukaiseksi.

Aika monella nykyajan ysiluokkalaisella olisi tekemistä siinä, että saa aikaiseksi Emanuelin tavoin Getsemanen (tai jonkin muun vastaavan puutarhakuvan) sakastin oven päälle. Taitelija oli 16-vuotias työn maalatessaan. Onko työ tosiaan öljyvärimaalaus, kuten Raahen matkailuoppaiden sivuilla kirjoitetaan? Suoraan seinäpintaan tehty alttaritaulu on liimavärein tehty. Granbergilta tiedetään häntä tutkineen Paula Mäkelän mukaan myös 1700-luvulle tyypillisiä, Oulun porvaristolle maalattuja ovenpäällystauluja ja morsianten kapioarkkujen sisäkannen maalauksia kirkkotaiteen lisäksi. Mutta milloin on nähty julkisessa näyttelyssä Kansallismuseon uumeniin jääneet Granbergin akvarellit, jotka ovat olleet esillä Raahen kirkossa urkuparvella? Raahen museossa taitaa olla akvarelleista haalistuneet valokuvakopiot? Sakastin ovenpäällä oleva Getsemane on suojattu mattalasilla ja kehystetty melko uuden näköisillä kehyksillä. Maalaus voisi tulla paremmin esille sopivammissa, leveämmissä kehyksissä?

Taiteilijan elannon arvostaminen oli tuolloin jo kohdillaan: Granberg teki osan maalauksista kotikirkkoonsa ruokapalkalla. ;) Granbergin pariin päästään Paltaniemen kuvakirkkoon tutustuessa tai Kempeleen kirkossa. Miksi Granberg on jäänyt kirkkomaalari Toppeliuksen varjoon taidehistoriassa?

Kellotapuli on pohjalaista myöhäisrenessanssia ja rakennettu 1752. Mitkä on myöhäisrenessanssin tunnusmerkit tapulissa? Jako eri osiin ja jonkinlainen kasetointi? Häh?

Vihannin saarnatuoli on hankittu Oulaisista ja 1960-luvulla maalikerroksia poistettaessa alta paljastui Erik Westzynthiiuksen (nuoremman?) maalauksia. Oulaisten kirkossa niitä on nähtävillä sitten lisää. Joona valaan vatsassa -maalaus onkin jo niistä tuttu... Ketä ovat saarnatuolin paneelien henkilöt? Mistäs atribuuteista ne evankelistat ja apostolit erottikaan? Tässähän on opiskelua edessä, kun yleistieto eri riitä. 

Erik Westzynthiuksen maalaus saarnatuolissa.
Kuka kurkkii kirjoittajan olan takaa? Markuksen tunnus leijona vai muu mörkö? 

Saarnatuolin alla säilytetään rikkoutunutta kelloa vuodelta 1736.

Kesäilta soi -urkukonserttin ohjelma maksoi 5 euroa. Kuulijoita oli n. 15, joten hiljaista oli. Kanttori päästeli komeasti ja antoi tilaa ajatusten juoksulle. J.S.Bach, V.Lybeck, G.Böhm. Onko kirkossa kirkossa käyminen korkeakulttuuriin rinnastettavissa? Mikä saisi ihmiset kesäiltana kirkkokonserttiin? Tilaisuus alkoi ja päättyi virsiin (331 ja 461), jotka eivät olleet entuudestaan tuttuja, joten oma laulaminen jäi vähälle. Virren 461 vähän naivilta tai lastenvirren tyyppiseltä vaikuttava teksti puhutteli kuitenkin minua ehkä eniten illassa. Onko tämä nyt niin, että sorruin helppoon, kuten Ateneumin vierailija Taisteleviin metsoihin? Lisääkö tieto ymmärrystä ja uskonnolista fiilistä, tempautumista mukaan? Voiko kirkkomatkaa suorittaa - päteä? Tästä on hyvä jatkaa. :)

Jatulintarhan sokkeloissa

Jatulintarha Vihannissa.

Ehkä on sopivaa, että ihan ensimmäisenä vierailukohteena oli sattumalta Vihannin urkukonserttia odotellessa paikallinen kyläyhdistyksen ponnistus: kivistä ladottu jatulintarha. Pyhiinvaeltajalla on opastaulun mukaan monia vaivoja ja jatulintarhamaisia umpikujia matkallaan. Sipoon kirkon kattoholviinkin tämä kansaivälinen, kumma kuvio on päässyt herättäen villejä tulkintoja.  Kuinka vaikeuksitta omalla kirkkotiellä selviän?

Opastaulun yksityiskohya Vihannissa (Sipoon kirkon jatulintarha).