Paavolan kirkko

Mitä yhteistä on Paavolan kirkolla ja Nuuskamuikkusella?

Vaalea puukirkko on minulle tuttu vuoden takaa kesähäistä, joiden aikana ei kirkon arkkitehtuuria paljon tuijoteltu. Tiedot ovat siis taas kerran nollassa kirkkoon astuessa. Mutta ainahan ei tarvitse tietää niin hirveästi, nyt nautittiin musiikista. Kesäisenä sunnuntai-iltana 28.6.2015 Petrus Schroderus lauloi Markus Vaaran säestyksellä kesäisiä säveliä, mm. Merikantoa, Madetojaa, Brahmsia ja kansansävelmiä. Porukkaa oli tullut Siikajoen kulttuuritoimen järjestämään tilaisuuteen paljon.

Raahen seurakunnan verkkosivuilla sanotaan, että Paavolan kirkko rakennettiin vuonna 1756 reippaalla tahdilla 66 päivässä. Lähdekritiikki on taas paikallaan, sillä sama aika sanotaan Vihannin kirkosta. Vai onko 66 päivää jokin kirkonrakennuksen vanha standardi? Epäilen.

Kirkon yleisilme on valkoinen, sillä kuuluisan kirkkomaalari Toppeliuksen "liian maalliset" työt on maalattu aikoinaan piiloon ja alttaritaulu tuhoutui tulipalossa, kun se oli restauroitavana Oulussa. Olisipa mielenkiintoista tietää millainen kuvaohjelma valkoisten maalikerrosten alla voisi olla - vai onko alkuperäiset maalaukset kokonaan kadonneet?
Tulen tuhoamassa alttaritaulussa oli kirkkomaalari Toppelius maalannut perimätiedon mukaan Luohuan vastarannankiiski-isännät helvettiosaan. Sama kostomentaliteetti oli jo Michelangelolla Sikstuksen kappelin Viimeisessä tuomiossa 1500-luvulla: maalausta kritisoinutta Paavin seremoniamestaria jäytää käärme nivusista ja päähän on kasvanut aasin korvat. ;D Toppeliuksen töistä on saatu esille vain saarnatuolin maalaukset - henkilöhahmot saarnatuolin laitamilla.

Kirkon rakennusvuosi 1756 onn maalattu saarnatuolin yläpuolelle. Saarnatuolin taustan hirsipintaan on maalattu draperia, laskosteltu kangas. Saarnatuolissa on mielenkiintoinen saarnan pituutta mittaava tiimalasinelikko. Joissakin lähteissä sanotaan, että saarnan mitaksi on määrätty joinakin aikoina tunti. Jumalanpalveluselämä on ollut viikkoja rytmittävä juttu. Kirkossa ja ehtoollisella käyntiä on valvottu ja poissaolot on joutunut selvittämään.

Nykyinen alttaritaulun on 1965 maalannut kuvisopeksi kouluttautunut kuvataiteilija Laila Järvinen. Aiheena on Jeesus Getsemanessa. Eli taas rukoillaan puutarhan rauhassa. Maalaus on selkeästi uuden oloinen 1700-luvun ympäristössä. Kiiltokuvamaisessa aiheessaan helposti lähestyttävä ja aavistuksen naivistinen kaunistelevalla tyylillään.

Ai niin, se Nuuskamuikkusen ja Paavolan kirkon yhteys... Alttaritaulun taituroinut Laila Järvinen on Muumi-kirjojen suomentaja ja samalla tiettävästi Nuuskamuikkusen, Tiuhdin ja Viuhdin, sekä Niiskuneidin suomenkielisten nimien keksijä!

Paavolan lämminhenkinen kirkko on juhlava mutta intiimi. Kirkkotieläisen ottaa vastaan kellotapuli, jonka läpi kirkkoon voi astella. Kirkon välittömässä läheisyydessä on hautausmaa. 

Paavolan kirkko oli hieno konserttipaikka. Komeaääninen Petrus Schroderus lauloi käsiohjelman tekstin mukaisesti kovaa ja korkealta, lihaa säästämättä ja laadusta tinkimättä. Laulajan ja säestäjän ammattitaidon puolesta ei tarvinnut jännittää, huippusuoritus. 

Konsertin äitienpäivämäinen ohjelmisto ja välispiikit mietityttivät. Kun tämän blogin teemana on ollut kirkkoihin ja seurakuntatoimitaankin tutustuminen, oli konsertti siinä mielessä harha-askel kulttuuritoimen järjestämän tilaisuuden puolelle. Hengellisten sävelten lomassa uruin säestetty Rakastan elämää tuntui iskelmäradiomaiselta vedolta. Paatokseen alkoi loppukonsertista turtua ja konserttiin kuuluvat suosionosoitukset seisaaltaan tuntuivat kai jo perinteistä kirkkoetikettiä rikkovalta henkilöpalvonnalta? ;) Oskar Merikannon apostoliksi itseään nimittänyt säestäjä veisteli encore-biisin Merikannon Laatokka kuvaavan heitä, kun siinä sanotaan "...soi kuningas unelmiaan". Ehkä nykyaikana kirkkotilaan mahtuu monenlaisia kuninkaita?

Ortodoksikirkon ikoneista on turhaa hakea signeerausta, kun ajatellaan, että kuva on syntynyt taiteilijan käden kautta, mutta Jumalan kunniaksi ja Hänen myötävaikutuksellaan. Taiteilijuuden häivytystä - ei henkilöpalvontaa.

Hengenravintoa konsertissa tarjosi Muistatko vielä sen virren, joka herkisti iäkkään kuulijakunnan. Kappaleen fiksuus on melodian alle peittyvä 377 Sun haltuus rakas isäni, jonka säestäjä "aukisoitti" vielä kappaleen hännäksi. Kappaleen syntymisestä kerrotaan monenlaisia tarinoita Leinosta ja Merikannosta. Scroderuksen tulkinta oli konsertin onnistuneimpia kohtia.

Oi, muistatko vielä sen virren,

jota lapsena laulettiin,

kun yö liki ikkunan liikkui,

se virsi se viihdytti niin. 

Se antoi rintahan rauhaa,

se uskoa unehen toi. 

Jos muistat vielä sen virren, 

nyt laula, laula se, oi!

                                   Eino Leino

Ehkä kukkea kesäilta on verrannollinen joulu- tai äitienpäiväkonserttijuhlaan, johon kansaan menevä ohjelmisto passaa kylien kesäjuhlahengessä. Ihan tunnelmaan pääsi mukaan, vaikka välillä paatoksen ja kiiltokuvamaisuuden välistä piti hakea laulujen perimmäistä ajatusta, joita suomalaiset suurnimet ovat sävelmiin ja sanoituksiin takoneet. Suomen kulttuurin isiksi säestäjä Markus Vaara heitä kutsuikin, kunnioitusta heille kysellen. 

Missä on kirkon nykypäivä? Missä on kansaan menevät yksinlaulun nykybiisit? Missän on nuoret kirkoista? Missä ovat nuoret yksinlaulutilaisuuksista? Jos tämä kuulija olisi halunnut maalata peittoon pari "liian maallista" biisiä kirkkotilaan kuulumattomana, niin mitähän sensuroisivat Toppeliuksen maalaukset valkoisiksi sutineet seurakuntalaiset vuosisatojen takaa. Aika muuttuu ja konservatiivin itsesätään löytäneen kulkijan matka jatkuu kirkkotiellä.