Vihannin tsasouna

Kaikkein pyhimmän Jumalansynnyttäjän suojeluksen tsasouna

Tsasounan nimestä kuulee jo, että minulle vierailla vesillä ollaan. Eli ensimmäinen kurkistus ortodoksisuuteen jumalanpalveluksen ja seurakunnan kautta. Aiemmat kokemukset rajoittuvat varmaankin telkkarin taustahälynä kuultuun pääsiäisyön messuun tai pikavisiittiin Helsingin Uspenskin katedraalissa sen syvempiä pohtimatta.

Oulun ortodoksisen seurakunnan Vihannin tsasouna on rauhallisella mäntykankaalla vanhan hautausmaan vieressä. Tsasouna eli rukoushuone on vihitty käyttöön 1988. Paikalliset metsänomistajat lahjoittivat hirsirakennuksen puut. Pyhän Nikolauksen pyhäinjäännösten palauttamisen juhlapäivälle pyhitetty kaivokappeli on tsasounan vieressä ja se on otettu käyttöön 1991.

Tuohuksia ja koristeellisia pääsiäismunia. Jos jotain ortodoksisesta kuvastosta tietää, niin nämä. 

Suomessa on noin 150 ortodoksista pyhäkköä, joten kiertämistä riittää, jos haluaisi käydä tutustumassa kaikkiin. Ortodoksiset kirkot ja rukoushuoneet pyhitetään jonkin pyhän henkilön tai tapahtuman muistolle, Tsasounan nimi eli kaikkein pyhimmän jumalansynnyttäjän suojeluksen tsasouna kuulostaa luterilaisen korvaan erikoiselta. Ortodoksisuuteen liittyy runsaasti pyhiä henkilöitä ja pyhiä tapahtumia, joita muistetaan monin tavoin.

Tsasounan huipullaon ortodoksiristi. Suomessa ortodoksikirkko käyttää kaksi tai kolmipoikkipuista ristiä. Vihannin tsasounan ristiä voi kutsua myös slaavilaiseksi ristiksi, sillä siinä on kolme poikkipuuta. Ristin ylin poikkipuu kuvastaa tekstilaattaa, jossa ristiinnaulitulla luki teksti INRI. Risti on vahvasti läsnä jumalanpalveluksessa, sillä huomasin, että ortodoksit tekevät ristinmerkin rinnalleen lukuisia kertoja jumalanpalveluksen aikana. Kolme sormea yhteen (Isä, Poika ja Pyhä Henki), kosketus otsaan (siunaa ajatukset), sydän (rakkautta sydämeen), oikea olkapää ja vasen olkapää (siunausta kätten töille). Oikea käsi ensin, sillä Jumalakin toimii oikealla kädellään.

Uskaltauduin ortodoksiseen jumalanpalvelukseen tuttavani mukana, joka ystävällisesti otti minut mukaansa. Kävimme haudalla, jossa oli taidokkaasti tehty ortodoksiristi. Koristeleikkaukset muistuttivat karelianismin ajan arkkitehtuurista tuttuja koristeita. Ristiä ei välttämättä korjailla. Kaunis ajatus on, että läheisen ihmisen menettämisestä haalistuu ristin lahoamisen myötä. Hautajaistavoissa on eroja luterilaisuuteen verrattaessa.

Ikonien pyhityksessä ja kotien siunaamisessa käytetään vettä, joka saadaan Vihannissa sitä varten rakennetusta kaivosta. Kaivo on Pyhän Nikolauksen pyhäinjäännösten palauttamisen juhlapäivälle pyhitetty. Kaivokappelin juhlaa eli Pyhän Nikolauksen pyhäinjäännösten palauttamisen päivää vietetäään toukokuun yhdeksäs ja varsinainen muistopäivä on joulukuun 6. Jonkin lähteen mukaan ortodoksisessa kirkossa häntä muistetaan viikottain jopa joka torstai. Italialaiset merimiehet varastivat Nikolaoksen jäännökset Myrasta Italian Bariin 1087, jossa miehen juhlat keräävät vuosittain pyhiinvaeltajia eri puolilta.

Pyhimyslegendat ovat mitä uskomattomampia, mutta Pyhä Nikolaus eli Nikolaos ihmeidentekijä, Myran piispa on vaikuttanut länsimaiseen (maalliseenkin) kulttuuriin aikalailla, sillä yksi versio ja seuraus hänestä ja kulttuureiden sulautumisesta on miedän oma joulupukki! Nikolaoksen auttoi salassa vaikeuksissa olleita ihmisiä ja keskiajalla häntä pidettiin lasten suojelijana. Ehkäpä maallistuneen luterilaisenkin olisi hyvä tsekata pyhimyslegendat läpi joulupukkia odotellessan. Muun muassa Itävallassa Nikolaus se ne lahjat tuo edelleenkin.

Vihannin rukoushuone on tsasouna. Ortodoksisissa kirkoissa on ikonostaasi joka erottaa alttarihuoneen muusta tilasta. Alttarille ei kirkkokansalla ole tapana mennä ellei sitten toimita jotain jumalanpalvelukseen liittyvää työtehtävää esim. kynttilöiden syttyttämistä yms. Naiset eivät voi toimia pappeina ja asia nousee esille silloin tällöin esille esim. ekumenisissa tilanteissa.

Tsasounaan tullessaan ortodoksit tekevät ristinmerkin ja kunnioittavat (eivät palvo) ikonia ja muita pyhiä esineitä. Jumalanpalveluksen päätteeksi saattoi suudella papin pitämää käsiristiä, jolloin sai myös siunauksen. Kunnioittamisesta lukee hyvin selventävää tietoa ortodoksikirkon sivuilla. Jumalanpalveluksessa jaettiin myös ehtoollinen, johon en tietenkään luterilaisena osallistunut, mutta olisin voinut nauttia kirkkoviiniä ehtoollisen jälkeen.

Vainajien muistelupöytä (yllä olevassa kuvassa). Vainajien muistelupöydässä voi olla vehnänjyviä kuvaamassa uuden elämän alkua. Kuvassa jumalanpalvelus on vasta alkamassa. Jumalanpalveluksen päätteeksi pöydässä paloi paljon tuohuksia.

Jumalanpalveluksen kanttori johti laulua. Kanttori johti laulua, joka suuremmalla joukolla laulaessa on moniäänistä. Ortodoksisessa kirkossa ei ole urkuja.

Mikä oli minulle uutta ja erilaista? 

No, jumalanpalveluksen aikana seistiin lukuunottamatta saarnan aikaa. Messukasukat ja ikonit olivat tässä uudessa ja pienessä rukoushuoneessakin melko runsaat, koristeelliset, saati varmaan sitten ikonostaasillisessa ortodoksisessa kirkossa. Luterilainen yksinkertaisuus loisti poissaolollaan jo tässä hirsirakennuksessa. Resitatiivilaulu kuulosti monotoniselta ja virtasi läpi jumalanpalveluksen. Papin liikkuminen tilassa kadiloa heilutellen ja pyhän savun käyttö eli suitsuttaminen oli minulle täysin vierasta. Kumarrukset lattiaan asti ja aktiivinen ristinmerkkien tekeminen. Virsikirjoja ei ollut, mutta uskontunnustusta varten saimme monisteen.

Mielenkiintoista oli myös yhteisöllisyyden rakentaminen niin, että läsnäolijat mainittiin rukouksessa nimeltä ja lähiaikoina poisnukkuneet. Kirkko kannustaa rukoilemaan elävien ja poisnukkuneiden puolesta. Lauantaisin muistellaan kuulemma läheisiä poisnukkuneita läpi vuoden. En tiedä sanoiko tuttavani papeille nimeni vai jäikö nimi papin mieleen kätellessämme, mutta aivan kuin minunkin nimeni (tai ehkä joku kaima) olisi mainittu muiden mukana rukouksissa. Hämmentävän henkilökohtainen fiilis.

Päällimmäisin juttu oli kuitenkin jumalanpalveluksen liukuva alkaminen ja päättyminen. Oli vaikeaa hahmottaa alkua ja loppua, kun ihmiset tulivat ja menivät. Toimituksen edetessä tuntui olevan ihan ok tervehtiä muita seurakuntalaisia ja vaihtaa nopeat kuulumiset. Ortodoksi-verkkosivulla kerrotaankin, että kirkkokansa voi tulla ja mennä vapaasti, eikä kukaan (tällaista satunnaista luterilaista vierasta lukuunottamatta ;D) hämmästele, että tilassa voi liikkua vapaammin kuin luterilaisessa kirkossa, jossa kirkon penkeistä lähdetään vain ehtoolliselle tai kotimatkalle.

Ortodoksinen kirkko kantoi kolehdin kansainvälisen diakonian hyväksi 13.9. eli kolehtirahat olivat minulla mukana täälläkin. Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo olikin Joensuussa puhunut ja kehottanut ortodoksisia seurakuntia tehostamaan toimiaan Suomeen saapuvien turvapaikanhakijoiden auttamiseksi. "Kaikki pakolaiset ovat lähimmäisiämme", eli peräänkuulutetaan konkreettisia toimia kodittomien majoittamiseksi ja ruokkimiseksi. Taitaapa olla niin, että aika monilla Suomen ortodokseilla on omasta evakkomatkasta muistikuvia.

Sunnuntain jumalanpalveluksen jälkeen huomioitiin erään vanhemman seurakuntalaisen merkkipäivä ja hän kertoi muistojaan Mansin saaresta ja ortodoksisen uskonsa juurista, erityisesti omasta isoäidistään. Sortavalan ortodoksikirkosta löytyy täältä hieman tietoa. Vanha ja uusi Valamo vilahtelivat välillä puheissa Vihannin tsasounassa sunnuntainakin.

Ortodoksinen jumalanpalvelus oli minulle niin uutta ja erikoista, että tarkkailla täytyi herpaantumatta. Olin uupunut kotiin palattua. Mielenkiintoinen maailma ja kokemus. Kiitokset, että sain olla mukana.